— Kyllä vissiin, vakuutti isäntä.
— No, mitä ihmeitä lieneekään tekeillä, päivitteli emäntä.
— Se rikas herra on vissiin heittänyt silmänsä Mariin, niin minä luulen, lausui varmuudella Priskin Liisa.
— Minä tiedän, mitä minä tiedän, pakisi kuppari-Kaisa salaperäisesti ovensuusta, jossa hän söi osaansa kädestään.
Ja vielä enemmän keskusteltiin sinne tänne herrasta, joka Marin perustusta oli kysynyt.
— Kaikki on Herran kädessä, oli Sunkreini lopuksi sanonut; ja se päätös oli kaikkein mielestä viisain. Parin hetken perästä päivällisvieraat erosivat.
Kun Sunkreini oli päässyt kotia kasvattinsa kanssa, istuivat he pienelle rahille pihlajan juurelle. Siinä imi mestarin sielu iki rakkauden tuoksua juhannus-illan juhlallisessa tyynessä. Monasti oli hän puhunut Marille, miten korkein rakkaus on pukeutunut moninaiseen pukuun, miten se kedon tuhansista kukkasista ja taivaan tähtitarhasta luo meihin sydämellisiä silmäyksiä. Sitä rakkautta näytti mestarin sisällinen silmä tähtäävän, sitä samaista oppilaskin sydänriemulla nautti; rauhallisen kirkkaina olivat vanhan pojan kasvot, juhlallisen tyyni oli sillä kertaa immen silmä.
— Isä, alkoi Mari puhua, olen usein ollut niin paha ja vallaton.
— Miksi, tyttöni, sitä nyt muistelet; eikö anteeksi-annon sana ole sieluusi sattunut?
— Kyllä, mutta sanokaa isäni, eikö se toinen enää saa minua valtoihinsa?