— Tyhmäin ihmisten raakaa pakinaa; voi tyttöseni.
— En uskaltanut edes sinulle, isäni, puhua salaisuuttani, koska pelkäsin, että kauhistuisit ja hylkäisit minut peijoonina, niinkuin kaikki muutkin ovat tehneet, vaan pidin sen itsekseni. En edes itsekään ymmärtänyt sitä oikein selvästi, enkä luullut sinunkaan ymmärtävän, vaan pitävän sitä lapsellisena mielihoureena. Minä halasin usein muuttua pienen pieneksi itikaksi ja kätkeytyä kukkasen kupuun, tahi saada suuret siivet sivulleni ja lentää kauvas, tuonne siintävään avaruuteen ja muuttua pieneksi, vaalean siniseksi pilven laikaksi, haihtua taivaan sineen ja siellä yhtyä äitivainajani kanssa. Mutta kun en sellaista onnea voinut saavuttaa enkä päästä korkeammalle, kuin littoskiven huipulle, niin silloin syttyi sanomaton tuska rinnassani; minä vääntelin yksinäisyydessäni itseäni, enkä aina muidenkaan aikana voinut hillitä tuskaani.
Miettiväisesti ja silmä nehkeänä, oli Sunkreini Marin puhetta kuunnellut; hän virkkoi: lapseni on ajaa lennättänyt kummallisilla hevosilla; syvään sieluun paljon mahtuu.
— En ymmärrä isä. Kerran kuulin räätäliltä hiljaisen soiton; minä hiivin hänen huonettensa taka. Kuulin hänen laulavan ja soittavan; silloin oli hyvä ollakseni; mutta kun soitto lakkasi, tunsin aivan samaa, kuin Keinumäellä kiikusta pudotessani. Uskalsinpa kerran mennä sisäänkin, ja räätäli soitti ja lauloi minulle. Anna isäkulta anteeksi että tein sen tietämättäsi; mutta minun täytyi saada sitä kuulla, vaikka tiesin, ettet ole erittäin soitannon ystävä. Minä kävin usein siellä, hän soitti ja minä lauloin hänen tekemiään lauluja; silloin, luulen, olin Mari.
Ja isän kaulahan kapsahti tyttö; pehmeät kätensä kietoi hän hänen kaulansa ympäri ja pyysi uudestaan anteeksi.
Sunkreinin ääni vapisi ja silmä oli entistä levottomampi, kun hän lempeästi työnsi tytön pois ja lausui anteeksi-annon sanan.
IV.
Uusia tapauksia.
Aikoja kului, ja Mari oli jo kukoistava impi. Ei hän juuri korea ollut sanoivat tytöt; mutta pojat myönsivät yksimielisesti, että vaikk'ei hän ollutkaan "punainen ja valkoinen," vaan mustanverevä, niin oli hän kumminkin "herrasväen kaunis", sillä tuommoisistahan ne herrasväet juuri kuuluvat "tykkäävänkin."
— Kuuluuhan sillä sentään olevan ylkämiehiäkin, tiesi Priskin Liisa kertoa Pynnölän klihtaustalkoossa.