Mikähän nyt Priitan on, ajatteli Eriika antaen sormahaisen, jonka juuri oli ottaa käteensä, pudota takaisin pellavaläjään.
Ja niin taukosi parhaimmassa järjestyksessä, yksi toisensa perästä, kaikki kymmenen klihtaa; ja samassa järjestyksessä rupesivat niiden arvoisat emännät katsomaan ulos syysaamun sumuiseen hämärään.
Se oli hienon näköinen herra, musta hattu päässä ja kultasankaiset klasisilmät nenällä. Hän toisti tervehdyksensä: hyvää huomenta.
Nyt vasta vastasi talkooväki, Priita ensinnä, sitten toiset:
Jumal' antakoon!
— Tiedättekö sanoa minulle, missä suutarimestari Sundgren näillä paikoin asuu, kysyi hän.
— Jaa suutariko, tutkaili Priita.
— Niin, suutari Sundgren, oli vastaus.
— Niin, Sunkreinia se kysyy, selitti Kalterin Ulla.
— Kyllä se tääll' asuu; kun menee polkua tuonne niityn syrjään ja siitä kääntyy pyörtänöä myöten, niin sitte siin' on kanssa suutarin asunto mäen takana, neuvoi Priita yhdessä henkäyksessä.
Herra murisi jotakin itsekseen ja pyysi sitten lyhyesti saattajaa. Priita pani päähänsä liinan ja astui riihestä ulos. Herralla oli ollut saattomies aina pitäjään "aukealla asti", mutta hän oli outo näillä seuduilla eikä osannut edemmäksi, kuin Pynnölään. Hän sai palkkansa. Herra läksi Priitan kanssa Sunkreinin asunnolle.