Toimekkaana mennä tohotti Priita edellä; missä veräjä, sen hän avasi selki seljälleen, missä portaiden avulla aidan yli oli mentävä, siinä hän repeli aidasta irti aidaksia, missä vetinen paikka, siihen hän mättäsi lahoja puita ja kiviä.
Puoli ivalla, puoli harmilla oli herra sanonut:
Luuletko sinä, että minä olen yksi lokomotiivi?
— Jassoo, vai lokomotiivi, korkea virka, arvaan, jassoo, soo, monta on virkaa, esivalta tarvitsee kaikkia; voi, voi tulkaa täältä, ett'ette suohautaan mene, korkeasti oppinut ja ylistettävä lokomotiivi! Näin hopotti Priita ja mennä sutasi edellä että "pää kolmantena jalkana".
Ja niin päästiin neljännestunnissa Sunkreinin asunnolle. Priita sai "juomarahaa" 25 kopeekkaa; hän olisi mielellään katsellut, mitä siitä peräksi oli tuleva; mutta portaille saavuttua oli herra lyhyesti sanonut: mene nyt klihtaamaan! Ja mitäs Priita muuta taisi, kuin mennä? Mutta Pynnölän riihessä kertoi hän kummia uteliaille kuulijoille: eräs suuren suuri virkamies, lokomotiivi oli tullut suutarille tutkimaan Marin perustuksia; ja mitä kaikkea nyt saivatkaan ihmiset vielä kuulla ja nähdä!
Mutta lyhyt oli herran käynti Sunkreinilla. Hän oli, puhuen asiansa suoraan, sanonut olevansa Marin isällinen ystävä. Viime juhannuksena kaksi vuotia sitten oli hän puolisonsa kanssa tehnyt huvimatkan V:n kirkolle laivalla, joka suvisin kaupungista teki tämmöisiä huvimatkoja lähipitäjien kirkoille. Kirkossa hän oli nähnyt tytön, joka oli erään hänen nuoruutensa ilmi-elävä kuva. Asiasta kyseltyään oli hän saanut tietää, että Marin äiti oli ollut juuri tuo nuoruuden ystävä, erään köyhän pappivainajan tytär Pohjanmaalta. Hänen nimensä oli ollut Adelaide S; ja köyhä kun oli, täytyi hänen jo varhain olla vieraan palveluksessa. Rikkaan maakauppiaan Salmell'in perheessä oli hän ollut, kuten sanotaan, huushollin päällä usean vuoden. Salmell'in poika Akseli, tulinen pohjalaisnuorukainen, oli rakastunut kauniisen Adelaideen, ja pian oli liitto iänikuinen tehty nuorten välille. Mutta vanha patroona oli sydäntynyt hirveästi, ajanut Adelaiden lapsinensa häpeällä pois ja lähettänyt poikansa kavaluudella sitä kyytiä merille. Tyttö sai kuljeskella lapsinensa sukulaistensa luona, elää halveksittuna heidän armoillaan ja kärsiä lankeemuksensa hedelmiä. Niin oli hän kuljeskellut usean vuoden, milloin neuloen, milloin mitäkin tehden elatuksensa takia. Akseli oli hädin tuskin saanut laivan kannelta pistetyksi kirjeen lapun eräälle kalastajalle, joka sen toimitti Adelaidelle. Sitten eivät he olleet toisistaan mitään tienneet.
Kun nyt Sunkreini kertoi Pynnölän yövieraan viimeisestä, niin vieras herra oli äänetönnä tuijottanut lattiaan ja painanut harmaan päänsä käsiinsä. Sitten oli hän mennyt syleilemään Maria, mutta arkana oli Mari ja vetäytyi pois hänestä.
Sunkreini oli ottanut valokuvan rasiasta ja tarkastellut vuoroin sitä, vuoroin vierastaan ja sanonut päättäväisesti:
Te se olettekin Akseli ja Marin isä. Eikä herra sitä takasin ajanutkaan, hän oli valmis ottamaan Marin luoksensa, hän kun oli varsin yksin perityssä kartanossaan, sillä hänen rouvansa ja pieni tyttönsä olivat kuolleet, tyttö jo monta vuotta sitten, rouva vuosi takaperin.
Mutta oli Mari kylmä ja heltymättömän näköinen. Kun vieras lähestyi häntä rakkautensa vakuutuksilla, sanoi hän: