Tiedättekö, kuinka paljon äitini on kärsinyt, ja kuinka paljon minä olen kärsinyt teidän tähtenne ja kuinka paljon vielä saan kärsiä?
— Nyt loppuu kärsimises; sinä tulet tietysti kanssani?
— Kärsimistä on hautaan asti, vastasi Mari.
— Tämä puutteellinen olo on niin vaikeata sinulle, nyt se muuttuu, selitti vieras. Minun luonani on sinulle tarjona elämän ilo ja onni.
— Kiitän, vastasi Mari; mutta oloni on liiankin hyvä minulle. Ette suinkaan, isäni te, minua hyljää, sanoi hän rukoilevasti Sunkreiniin kääntyen.
— Mutta täällä alhainen metsäkulman elämä, siellä sivistyksen valo ja monet muut edut, puhui Sunkreini.
— En ole sivistynyt enkä hieno, mutta sen verran tiedän, että olen kovin vähätietoinen, enkä sovi ylhäisten seuroihin. Antakaa isä kulta minun olla täällä, rakastakaa minua kuin ennenkin; ja te vieras, joka sanoitte itseänne isäkseni, antakaa minun olla täällä, minä siunaan teitä ja rukoilen puolestanne.
— Vai semmoisia, hm, hm, semmoisia on tyttö täällä talonpoikain joukossa oppinut.
— Eihän siinä liene mitään pahaa, kysyi terävästi Sunkreini.
— Lörpötyksiä, lörpötyksiä, joita et itsekkään ymmärrä, olet, suutari, tytön päähän ajanut. Tyttö tuletko kanssani, niin sinusta tulee ihminen; tosin olet hyvin metsäläisen näköinen, mutta seura ja uudet elämän tavat kyllä — — —