— En, vastasi Mari, ja mustat silmät säihkyivät taas kummallisesti, en milloinkaan; sillä meillä ei ole sama henki.
— Ilmi äitisi, nuot silmät, puhe, sanoi vieras innoissansa, ja kuin nuorukainen, nousi hän nopeasti seisomaan ja painoi palavan suudelman tyttärensä huulille.
— Jätä minut, sinä toinen isäni ja siunaa minua, koska kerran olen lapsesi, puhui Mari kiihkeästi.
Ja vieras puhui; — äitisi rakkaus, joka oli puhdas kuin lapsuuden unelma, varjotkoon sinua lapseni; muuta siunausta en voi sinulle antaa.
— Siunaa minua Herran nimeen.
— En voi, en tahdo lapseni.
— Sinä olet siis — sitä jo aavistin, voi, ja kuitenkin olet isäni.
— Pidä lapseni uskosi ja toivosi, sinä olet onnellisempi minua; näen toki, ett'ei meillä ole sama henki.
— Eikä sama rauha, jatkoi Sunkreini.
— Niin, vastasi vieras.