Taas oli vähän aikaa äänettömyyttä, jonka kuluessa lusikat tekivät totista työtänsä; suolatut särjet ja ahvenet saivat kyytinsä välipaloiksi kahdeksan hammasparin välissä, joita saattoi mitä kaunotar tahansa kadehtia, sillä ei viinihappo eikä karamellit olleet niiden norsunluista kiiltoa pilanneet.
Mutta äänettömyys näytti tuskastuttavan Laasmannia. Hän kysäsi:
Onko Teemu kipeä, kun on ääneti kuin ahven kivellä?
— Kipeä tahi makea, vähän se sinuun koskee, oli vastaus.
— Lupa kysyä, vaikk'ei vara ostaa; ja siksi toiseksi: olenko minä sinä sinun edessäsi?
— Sinä Jumalakin on.
— Minä olenkin arkkipispa, lausui Laasmanni puoleksi leppeällä, puoleksi ivallisella äänen soinnulla.
— Taikka maarian mun korttipispa. Et osaa edes laulaa, sitä vähemmän arkkia kokoon panna. Olet niin viisas kuin oletkin, te'es vaan semmoinenkin laulu kuin — — kuinka se alkaakaan, Maija, sen Emman laulu.
— Sen ihanaisen Emman saan nyt nähdä suloisimman…
— Niin, jatkoi Teemu, saatuansa pyydetyn avun, te'es edes semmoinen laulu.