Ei kukaan varmuudella tietänyt, mitä hän oikeastaan oli toimittanut. Huhuja siitä kulki kaikellaisia, erittäin oli Kaisa aina varma asiassaan; mutta akka parka oli niin usein lyönyt kirveensä kiveen, ett'ei häntä juuri suurin uskottu.
— Etköhän, lapseni, milloinkaan ole katuva, että hyljäsit luonnollisen isäsi, kysyi Sunkreini.
— En, isäni, sillä ensiksikin en olisi voinut häntä seurata lisäämättä hänen onnettomuuttansa, ja siksi toiseksi sanoohan sanassa: "Joka rakastaa isäänsä tahi äitiänsä enemmän kuin minua, ei hän ole minulle sovelias".
Rauhassa ja levossa taas joku aika edelleen elettiin. Mari tosin oli entistään murheellisempi, ja siihen hänellä oli omat pätevät syynsä; ja nuot ikävät huhut, joista Pynnölän klihtaustalkoossa oli puhe, saapuivat Sunkreinin korviin. Ja mikä ikävämpää oli, Sunkreini rupesi näkemään huhujen olevan todenperäisiä.
— Niin nyt on laita, isä, sanoi eräänä iltana Sunkreinille Mari istuessaan pöytänsä äärellä. Luulin jo päässeeni "siitä toisesta", mutta petyin. Luulin olevani korkealla kalliolla turvassa, vaan lankesin kauheasti.
— Herra armahda, huokasi Sunkreini.
Ja hirveän hirveä oli Halkipohjan kulmalla melu, kun tapahtui se, mitä huhu oli ennustanut.
Mari sai kärsiä häpeän; hänen sydämensä oli pakahtua ollessaan polvillaan kirkkoherran edessä, hän kun luki, miten tuo "eteenasetettu ihminen perkeleen yllytyksestä ja oman pahan luontonsa houkutuksesta oli langennut syntiin kuudetta käskyä vastaan". — Todella oli hän pahan vallassa; sielunsa oli pohjattomalla ikävällä himonnut vaipua tuntemattomaan ihanuuteen, ja siinä sielunsa poltteessa oli hän hairahtunut.
Mutta rehevänä rehvasteli upeassa Koivulassa Risto. Ei se poika isäänsä tullut, sillä isä oli tarkka ja raitis talon-mies, vaan poika rupesi ankarasti herrastelemaan. Isänsä perinnöillä laitteli hän uljaita kaluja, osteli hiljumia oriita, markkinoilla rupesi hän käymään ja väkeviä maistelemaan. Todella vahinko niin sievästä pojasta! Viiden kolmatta vanhaan oli hän oiva mies, eikä Marin vaikutus häneen ollut suinkaan vähäksi arveltava. Mutta markkinat, korttipeli ja irstas seura vieroittivat hänen mielensä tuosta pohjalaishempukasta, sillä kielletty hedelmä on ihana nähdä, ja lupaa paljon, vaan perästäpäin se karvastelee. Niin hänkin unohti viattoman herttaiset onnensa päivät Halkipohjan kunnahilla haaveksivan Marin kanssa, unohti ne, ja jos muistikin niitä, niin muisti ylenkatseella.
Toisesta pitäjäästä nai hän ja upporikkaan sai hän; ja komea oli elämä
Koivulassa, siell' oli Jumalan vilja ja tanssi sydänten riemuna.