Pian se Marin pikku Joel kuoli; Herra sen korjasi pois huonon äidin hoidosta, ajatteli Mari.
Ja kun Sunkreini ja Mari Pynnölän hevosella eräänä sunnuntaina olivat kirkolla käyneet pienokaista hautaan viemässä, niin paluumatkalla ajaa kiidätti Risto emäntinensä kuorskuvalla oriillaan heidän ohitsensa. Silloin mutisi mestari itsekseen, ja Marin silmä se säkenöitsi taas entisellä tavallansa. Hän näytti taistelevan itsensä kanssa kovaa taistelua. Niin he nyt istuivat re'essä, ja kaukana heidän edellänsä lennätti Koivulan nuori pari.
— Isä, sanoi Mari, olet niin usein puhunut minulle iki-ihanuudesta, johon sielu autuaasti uinahtaa; tiedän siitä koko joukon, vaan osoita minua nyt todella itse siitä osalliseksi pääsemään.
Ja Sunkreini puhui ihanasti siitä alkuperäisestä kauneudesta, joka saa ihmisolennon katkonneet kielet taaskin sopusointuisesti väräjämään. Ja Mari kuuli ja kätki.
— Isä, sanoi hän taas, olet kertonut minulle äärettömästä totuudesta, josta kaikki totuus on kotosin, opeta minua omistamaan tämä totuus itselleni, niin että se todella minussa asuu.
Ja Sunkreini selitti, että on olemassa elämää antava totuus, jonka saa jokainen, joka täydellä todella sitä etsii ja noudattaa.
— Isä, sanoi Mari vieläkin, opeta minua piiloutumaan siihen rakkauteen, joka "peittää paljon rikoksia", ja joka "syntisiä vastaan ottaa".
Ja isä puhui kirkastetuin kasvoin, kuinka rakkaus ympäröi meitä silloinkin, kun sitä vielä vastustamme. Kirkastui silloin Marinkin kasvot; hän oli kaiketikin löytänyt totuuden, ihanuuden ja rakkauden iki lähteen; ja samassa kun hän oli havainnut olevansa aivan voimaton, samassa oli hän äärettömän voimakas. Olihan hän nyt voimallinen, koska saattoi sanoa, vaikka tosin paljon taisteltuaan: Jumala siunatkoon Ristoa ja hänen emäntäänsä! — Niin he nyt puhetta pitäen saapuivat kotia. — — —
Ei ole enää kertomukseemme monta sanaa lisättävä. Tuttavistamme ovat useammat menneet menojansa. Sunkreini ja uskoton Akseli lepäävät haudoissaan; Saksmannin viulu on pahanpäiväisellä kyläpelimannilla, joka sitä tanssitiloissa poruttaa. Mari, joka nyt on jo vanha ihminen, on saanut testamenttien johdosta periä molemmat isänsä, eikä perintö niin vähäinen ollutkaan, vaikk'ei Sunkreinin rahat pytyssä olleet, niinkuin hoettiin. Hän asuu littoskiven lähellä Sunkreini-vainaan huoneessa. Takanapäin saa hän yhä pitää Pohjalais-Maijan nimen, edessä he häntä nimittävät tavallisesti Suutarin Mariksi. Kylän lapsia käy talvisin hänen luonaan lukukoulua; onpa hän ottanut kasvattaaksensa pari köyhimpää. Paikkakunnan yleinen mielipide onkin, ettei niin nöyrää ja lempeää ihmistä monta ole, kuin hän. Peri harvoin ja silmänräpäyksen vaan välkähtää silmä, joka ennen usein oli tuimasti sädehtinyt.
No, entä muut kertomuksemme henkilöt?