Ei kuu silloin paistanut, sillä se oli pilven peitossa, mutta kuitenkin lausui Arvi tunteellisesti: "Oi kuinka kaunis on illan kuu ja loistava virran kalvo; voi kuinka nyt kuolema kaunis ois, kun kultansa kanssa kuolla vois!"
"Niinkös luulet?"
"Niin armaani, niin kuin jo sanoin siellä pirtissä:
"Mitäs ois nuoruus rakkaudetta?
Niin ois kuin kevät kukkaisetta!"
Vielä enemmän nojasi lapsi päätänsä sotilaan olkapäätä vasten ja sanoi vienosti, jotta tuskin toinen kuuli: "en voi sua unhottaa poijes, vaikk'en ikänään sua sais."
Siellä sepän pirtissä oli vanha tuttavuus uudistettu, siellä oli vaihdettu sanoja, joita ennen muinoin ei 14:llä oleva tyttö ensinkään ymmärtänyt.
Arvi siinä vielä käydessä selitti, että "suudelmassa kaksi sielua yhtyy lemmen sopusointuun." Selitettiinkö tätä opinlausetta käytännöllisillä kokeilla, ei siinä pimeässä talviyössä niin voinut nähdä; mutta olivathan keskustelijat realistisen aikamme lapsia. —
Vihdoinkin siirtyi kuun päältä kateellinen pilvi; hölmömäisen hyväntahtoisesti katseli nyt "tolpparin aurinko" tanssista palaajia. Siinä nyt "kasvoin edessä ijankaikkisen kuun, päällä puhtaan lumen, tehtiin liitot ijänikuiset, ettei heitä muu eroita kuin kuolon kylmä kinnas" — — —
Ja se oli ihan täyttä totta, ainakin Sannalta. Ehkä oli Arviltakin. Mutta ei nyt Sannan mieleen juolahtanut kysymys: "mitähän se lempi oikeastaan on?" tahi "niinköhän se Arvi aikoo naida minun?"
Ei siinä kysymystä tullut mieleen mitään. Siinä oli niin turvallista olla ja pitää rivakan pulskan Arvin kainalossa kätensä. Kuin se oikein likisti hänen käsivarttansa. Sanna tunsi olevansa niin pieni, niin voimaton, niin hento, niin heikko, mutta samalla oli hän muka turvattuna, kun siinä nojasi kumppaninsa olkaa vasten. —