"Mikä sitä meidän tyttöä vaivanneekaan, niin on kuin olisi päiviltä pois", arveli Laurilan emäntä ja istui rukilleen iltapuhteella tuossa kynttilänpäivän aikoihin, kun isäntä tuli tallista miesten kanssa.
"Mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää", vastasi siihen isäntä, puhalsi lyhdyn sammuksiin ja asetti nahkansa ovipieli-naulaan.
Mutta porstuanperä-kamarissa elusti siihen aikaan Sanna. Äidin välityksellä oli hän saanut oikein oman kamarin. Siellä oli kuvia seinässä monenlaisia; piirongin päällä oli Nikkari-Aaron tekemä peili ja peiliä koristi virkattu verho, pienellä pöydällä oli pieni posliinikuppi, jossa näkyi olevan suuri joukko nimi- ja muistokorttia sekä onnentoivotuksia. Eikä se porstuanperäkamari hullummalta näyttänytkään, selvästi siinä havaitsi naisen järjestävän käden jälkiä.
Pesässä paloi valkea, ja sen edessä istui Sanna neito. Jo oli hän aika-ihmisen koolla ja sievistynyt aikakin lailla siltäiseltä kun hän viimein sepän talkoossa oli. Niin se nyt kuitenkin oli kuin vähän nurpeissaan, käsi poskella ja kirja helmassa. Eikä ollut poski enää niin verevä kuin ennen, mutta palmikko siinä tulen valossa vankkana kiemurteli rinnan editse. Siinä nyt Sanna istui ja odotteli — — —
Jo kuului kopinaa ulkoa ja kamariin astui vanha tuttumme Arvi. Olipa siitäkin jotakin tullut. Pulska, potra poika, aivan kieltämättä, sievät viikset, tukka somasti kammattu, ja vartalo solakka — se näytti niin solakalta alaupsierin kullatussa puvussa. Sepäs oli sievä tervehdys; käsi ohimoille ja notkea kumarrus — ja ensin suudelma kädelle ja sitten oikea "herraslaakanen muisku." — Jahaa.
"Enkelini!"
"Armas Arvi."
"Lemmitty Susannani!"
"Kuinka odotin sinua. Arvi armaani!"
"Oi, kuinka riensin tänne myrskyn siivillä, ja — — kukkasia tarjoten, lemmen iki-ikuisen ma merkiks' sulle tuon."