"Taikka maarian mun mikä!
"Isä, minä olen niin onnellinen onneton."
"Mitä proskaa se on?"
"Minun on paha olla."
"Mitäs teet, niin edestäs löydät."
Käsi poskella istui siinä Sanna hetkisen pirtissä ja meni kamariin.
Niin se oli huonolla tuulella hyvin usein. Ainoasti silloin kuin äidin kanssa oli käynyt voinmyynnillä kaupungissa oli hän iloisempi. Tavallisesti valvoi hän silloin pian puoliyöhön ja lueskeli kirjeitä, luki, pani pois piironginlootaan, otti ja luki taas. — —
Ja niin kului hiljalleen talvi kolmaskin. Sanna oli kärsimätön ja äreä, Laurila lueskeli postillojansa, äiti lohdutteli Sannaa ja soimaili miestänsä "lapsensa onnen turmelemisesta." Naapurin Kalle kävi usein Laurilassa. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kuolleet, ja hän oli talon ottanut haltuunsa, olikin saanut sen vallan velattomana. Hän oli usein sunnuntai-iltasin Laurilassa, kuunteli kuu Laurila luki, kuunteli miettiväisenä ja luki väliin itsekin. Näytti aivan, että molemmat miehet, vanha Laurila ja nuori Laurila, olivat kasvamassa samanmielisiksi; ainakin katseli vanhempi nuorempaa rakkain silmäyksin.
Yritti Kalle usein puhutella Sannaakin, mutta sai tavallisesti vain ivallisia vastauksia. Jo se kerran sitä kosikin, mutta Sanna oli vastannut ensin halveksivalla hymyllä, sitten vääntänyt vähän niskojansa ja sanoa tuirahuttanut: "ei tällä päällä, jos ei toista tule!"
Silloin alkoi Kalle katsella alaspäin, otti puukon tupestansa ja rupesi kynsiänsä leikkaamaan. Tarkasti sitten tuota työtänsä oikein visusti ja sanoi ujomaisesti: "on se niinkin, Sanna, että joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa."