Laurila oli äreä, murahteli itsekseen: "oih" ja "mitäs teet, niin edestäs löydät."
Emäntä moitti häntä tyttärensä sanoilla puhuen, yhä useammin ahdasmielisyydestä, ja omaa ajatussuuntaansa seuraten, körttiläisyydestä.
"Tarttuisit joskus edes työhönkin", sanoi kerran tuossa joulun edellä Laurila Sannalle.
"Sydämeni on niin kipeä", vastasi Sanna ja laski kätensä rinnalleen.
"Ota Hokmannin troppia taikka Prinssin troppia tuolta kaapistani."
"Ei se semmoisista parane, minua ei paranna muu kuin kalman kylmä kalmisto."
"Mitä troppia se on?"
"Se on ikuista univettä."
"Kosk'emma viitsi — — —"
"Minua vaivaa sielun sairaus."