[IV.]
Kaikkialla se Piki-Jermu tunnettiin. Siellä se asui takamaassa pienessä pirtissään, keitti pikiä ja kuljetti sitten sitä kaupan pitkin pitäjää. Mies oli runsaasti kolmen kyynärän mittainen ja muutoin hartiakas äijä. Kun hän suurine tallukoilleen astuskeli kirkkopihassa aina väliin autellen vasenta tallukkaansa jäljestä nousemaan nuoralla, joka oli sen kärkeen kiinnitetty, niin veti vakavinkin kirkkomies suutansa väkisinkin hymyyn, ja pojat puhua ilskaroivat, kuinka Jermu "oli totinen kuin Lotilan puntari ja puhisi ja tuhisi käydessään kuin Jutilan naurisläjä." Muuten oli mies naseva sanasuutari, vaikka sanat tulivatkin suusta räminällä ja litinällä semmoisella kuin pahan veräjän poru pakkasessa.
Jermu tänä talvena pikikauppoja tehdessään kertoi hirveitä uutisia. Pitäjän "herrapojat ja mamsellit" olivat ruvenneet italialaisilta leipää polttamaan ja ruvenneet komeljanttarin-urakkaan; mutta siellä Kolkkilassa oli ihmeitä tapahtunut: Yrjö vörsti oli tullut äkkiä kuin tuulispää huoneesen ja vienyt Laurilan Sannan uhrattavaksi hirmuiselle lohikäärmeelle, joka oli meressä siellä maailmansyrjässä, missä Kaski-Jussi vainaa köyhinä vuosina oli käynyt, — sille piti vaaleanhiveinen neitsy uhrattaman, ettei se nielisi Espanjan kaupunkia ja vihdoin koko maata kitaansa. Ja sitten oli tullut sellainen mulkosilmä, väkkäräsarvi, roikkasääri olento ja vienyt Arvin sen silkosen sileen.
Todella kauheita uutisia!
Ja tiesi Jermu Arvin entisyydestäkin jotakin kertoa. Hän oli ensin käynyt papinkoulua, sillä vaikka äiti oli köyhä itsellismuija, niin herrat sitä olivat auttaneet. Hyvin oli poika lävässyt kaksi ensimäistä luokkaa, mutta kolmas luokka se oli kiperä luokka, niin kiperä että päät meni yhteen, ja siinä tuli miehelle "tenkkapoo", ja vielä semmoinen "tenkkapoo", että täytyi ottaa passi kouraansa ja lähteä toisille markkinoille. Oli ollut sotaväessäkin ensin musikanttina ja sitte kaksinauhaisena; oli ollut kaikissa muissa paitsi puuron silmässä ja myllynnavassa. Semmoinen se Arvi oli, se Tanhuansuun Arvi, ainakin Jermun puheiden mukaan.
Mutta ei se juttu puheen-aineena kau'aa kestänyt; jo toisena talvena oli se vain historian oma eikä mikään päivän-uutinen.
Ei Arvia enää siis suurin muistettukaan muualla paitsi Laurilan paikkakunnalla. Yksi häntä muisteli kaipauksella. Se oli Sanna. Hän lueskeli paljon, luki mitä käteen sattui, luki kaikki kertomukset mitä lainakirjastosta oli saatavissa, lainasi Monnilan maisterilta yhä uusia kirjoja, kirjoitutti ystäviltään värsyjä muistokirjaansa, lauleli niin kauniita lauluja, että äidinkin herahti kyynel silmään. Olipa se äitiraukan mielestä surkeaa, kun Sanna istui kivellä tuolla aitan takana, katseli metsään päin ja lauloi niin saineesti: "voi kun et tule jo!"
Ihmisillä oli paljo tekemistä siitä, missä Arvi oikeastaan oli, sillä vaikka Jermun kertomus oli Laurilankin seuduille saapunut, ei sitä oikein uskottu; koska Sannakin oli koreasti kotiin saapunut, niin kai se Arvikin jossakin oli, olihan vaan missähän oli.
Ja kun sitä Sannalta kysyttiin, niin hän vaan hyrähti: "mistäs minä sen tiedän!"
Tyttöparka! Se kelmeni kelmenemistään, ja silmäys kävi niin aranluontoiseksi, ja sinervät renkaat silmien alla näkyivät yhä selvemmin.