Sanna meni kamariinsa, ja Jermu muisteli vielä Kallen kanssa, kuinka he Kolkkilassa olivat "komelin" keskeyttäneet.
"Mailman meno on turhuus ja hengen vaiva", sanoi isäntä, "minä olen väsynyt ja runneltu." Hän otti virsikirjan ja rupesi veisaamaan. Jermu ja Kalle ottivat lakit pois päästänsä, emäntä istui vesi silmissä pesän eteen.
Mutta kamarissa itki ääneensä Sanna, teki pesään valkean, jonne hän viskeli koko joukon kirjeitä. Sitten istui hän pesän eteen käsi otsalla ja sanoi itsekseen: "kyllä kai se niin on, että mitäs teet, niin edestäs löydät."
Viikon kuluttua sai Sanna kirjeen. Hän luki sen isälle ja äidille eräänä iltana kun väet taas olivat takamaassa suokauraa leikkaamassa. Siinä kirjoitti Arvi:
"Sanna hyvä!
Elämäni on ollut täynnä valhetta. Minä en ymmärrä, mikä se päämäärä oli, jota tahdoin tavoitella. Minä etsein jotakin, mutta en etsinyt oikein. Minä kaipasin, mutt'en tiennyt mitä kaipasin. Kyllä minä sinua rakastin ja rakastan vieläkin. Minä olisin niin rakastanut kuin kirjoissakin rakastetaan, ja luulin että se meidän asiamme oli sellaista rakkautta. Mutta se Jermun puhe sai mun häpeemään, sillä mitä minusta on rakastajaksi, kun olen ihan semmoinen lurjus, joksi hän minun teillä kuvasi. Tiedätkö sinä miten ihminen onnelliseksi tulee? Minä en tiedä. Onkoos täällä maailmassa niin hullusti, ettei täällä olekaan onnellista ollenkaan, vaan onko ne vaan niin kaikki olevinaan. Voi nyt hyvin ja unhota minä, minä koitan itsekin unhottaa, että Arvi Humliini niminen mies on 'maa' nimisellä planeetilla. Terveisiä.
Arvi."
[V.]
Laurilan tienoilla syntyi puhetta ja juorua jos jonkinlaista. Sanna oli ollut Arvin lähdön jälkeen yhä kummallisempi; oli usein istunut käsi poskella, laulellut surullisia lauluja ja lueskellut kirjoja, vastannut kysymyksiin kovin hajamielisesti ja ollut väliin kuin toisitaiteinen.
Eräänä aamuna kun Laurila pistäytyi porstuanperä-kamariin, kummastui hän suuresti, sillä siellä oli kaikki ylösalaisin. Piirongin laatikot oli ihan auki, pöydältä oli nimikortit ja laatikkokin poissa; pieni kirjeenlappu siinä vaan oli, jossa oli kirjoitettuna Sannan kädellä: "Minä en voi täällä olla, minä menen pois. Tyttärenne Sanna Laurila."
Silloin huokasi Laurila syvään, mutisi itsekseen: "mitäs teet, niin edestäs löydät." Sitten hän tuskallisen näköisenä laskeutui polvilleen Sannan sängyn viereen, oli siinä vähän aikaa, ja kun siitä nousi, niin levollisuus ja entinen maltti taas kuvautui kasvoissa, ja hän puhui itsekseen: "ei se lapsi sentään hukkaan mene."