Arvi oli hämillään, ei juuri saanut mitään sanotuksi, jonkun lemmensanan vain kuiskasi Sannan korvaan.
"Siis olet kotona armaani", puhui Sanna, "olet vihdoinkin saapunut Ameriikasta, tuolta kaukaisesta maasta, josta minulle kirjoitit."
"Siis preivit välillänne kulkeneet", sanoi Laurila äreänsekaisella kummastuksella.
"Ei se mies ole Ameriikkaa nähnyt ikänä", puhui Jermu, "Helsingissä se on ollut trahtööreissä, passarina, ja väliaikoina korttia pelaillut."
"Mitä puhut Jermu sen tulen ruoka!" kiljui Arvi.
"Puhdasta totuutta", sanoi Jermu ja puhui edelleen: "Jermu on se Jermu, mutta pitää se siitä vaarin, missä pikiä tarvitaan, ja missä vekkulit velskaavat; sillä samalla miehellä on ollut seitsemän morsianta sitte uuden vuoden päivän ja on pettänyt ne kaikki. Etkö luullut minun tietävän, minne sinä Mikkolan lammasnavetasta jouduit, ja missä sitten elustit — kyllä sen tiesin. Ja Laurilan isännät, sekä toisen talon vainaa että tämän talon isäntä ovat aina olleet miehiä minua kohtaan, ja sentähden minä vähän niinkuin pidin varalla, mistä tuuli kävi."
Arvi yritti taas mennä.
"Mene sipo lintuun, äläkä tällä maalla silmiäsi näytä!" — — —
Sanna oli vaalea, ei puhunut mitään, istui rahille, katseli alaspäin ja hypyeli taas esiliinansa kulmia.
Ja Arvi otti kiiltävän matkalaukkunsa, meni pois, istui rattaille ja ajoi aika tärinällä valtamaantietä kohden.