"Paljon siinä on ryssää siinä preivissä", sanoi isäntä, "mutta se siinä oli suomeksi, ett'ei Sanna likimainkaan ole tuhlaajatytär."
"Älä nyt aina, isä kulta!"
"Se se on kuin on", sanoi Laurila ja lähti ulos.
— Harvakselta naapurin Kalle enää Laurilassa kävi. Mutta kun hän loppiais-iltana pistäytyi kyläilemässä, niin kirjeen sisällyksen kertoi hänelle emäntä.
Kun Kalle siinä penkillä istui ja kuunteli Sannan kirjeessä olleita asioita, niin suuret siniharmaat silmänsä kävivät niin sameriaisiksi ja hän otti sinipunasen nenäliinan taskustansa ja niisti sillä — mitä lienee sillä tempulla peittää tahtonutkaan, kenties silmään herahtanutta kyyneleen-aihetta? Kun emäntä sitten puhteella puuhaili illallisen toimissa pirtissä, niin oli isäntä Kallen kanssa kamarissa kahden, ja tuon tuokiot he keskustelivatkin.
Tämän keskustelun tuloksena oli, että Kalle Hiivanuutin päivän aamuna kotitalonsa pihalla teki "reisukuormaa." Ja kukapa hänellä siinä oli apumiehenä? Kukas muu kuin itse Piki-Jermu. Oli sillä oikein "ihmismäiset rievut" yllä sillä kertaa ja saappaatkin jalassa; totta ei mies tahtonut enää uuspeilinä olla.
Kalle lähti "matkareisulle" Helsinkiin. Kuormassa oli leipiä, muutamia voipyttyjä, ryyniä ja lihoja.
Ja niin ne lähtivät Kalle ja Jermu Helsinkiin. Vielä lähteissä kuiskailivat Laurila ja Kalle monioita sanoja toisillensa.
Kyllä silloin jo oli olemassa rautatie Hämeenlinnan ja Helsingin välillä, mutta kun näin hevosella mentiin, niin säästyihän kahden miehen piljetinhinta ja tavarain kuljetusmakso. Ja parina kolmena päivänä oli matka Helsinkiin näilläkin keinoin tehty.
Onnellisesti tulivat he Suomen pääkaupunkiin, vaikka siellä likellä Helsinkiä oli vähän vaikea tulla niiden ruotsalaisten kanssa toimeen. Mutta Jermu osasi sen verran ruotsia, että tiesi sanoa: "Jee mei varttieriä", joka oli (kuten Jermu Kallelle selitti) suomeksi: "olisimmeko me saaneet tässä talossa yökorttieria?" Ja saihan sitä korttieria, vaikka väki olikin vähän niinkuin sanotaan koloa kansaa.