Kun olivat kauppatorilla myyneet tavaransa kaikella kunnialla, niin silloin Kalle ja Jermu rupesivat sen Laurilan Sannan korttieriä kyselemään. Lihavalta kalamatammilta kysyi Jermu ensiksi: "tietääkö prouva, missääs päin täällä se Laurilan Sanna meidän pitäjästä asuu, se on täällä sömmeskana?"
Matammi nauroi ylevästi ja sanoi kumppanilleen: "hva pratar den der finntuppen?"
"Ole itte vintuppi, semmoisen näköinenkin sinä olet", ärähti Jermu ja lähti muuanne päin kävelemään.
"Ei hätää pahaa", sanoi Kalle, "minun on tiedossani katu ja nummero."
"Mutta mistäs sen kadun ja nummeron löytää?"
Kysyttiin möhömahalta herralta, joka siinä käveli pitkin esplenaatikatua; mutta ei hän vastannut.
Kysyttiin ajurilta, ja se lupasi heidän viedä 50:llä pennillä.
Mikäs siinä muu auttoi kuin istua ajurin rekeen ja mennä.
Tultiin syrjäkadulle. Ei ollut liikettä likimainkaan semmoista kuin siellä esplenaatinkadulla, ja ihmisetkin olivat paljoa huonommassa vaatteessa.
Jo ajuri pysähtyi portille. Siinä oli keltaisia, matalia huoneita, ja iso portti oli kiinni. Sivuportista menivät, ja Jermu sanoi: tämä nyt on se "neulansilmä."