Menivät ensimäisestä kuistista oikealle, raottivat ovea, kysyivät, asuiko siinä Laurilan Sanna. Ei siellä tietty, asuiko, ei tietty missä muuallakaan.
Menivät toiseen. Siinä oli "heveli prouva"; se sanoi siinä kyllä tyttöjä asuvan, asui yksi sieltä Kallen kotipitäjästäkin; se kai oli Sanna Laurila, vaikka nimittikin itseään Tyyne Laurell'iksi. Kyllä se vaan sama oli, jota miehet etsivät, mutta se ei nyt ollut kotona, se oli siellä neulomusrouvan tykönä neulomassa eikä tulisikaan kotia ennenkuin illalla.
Pantiin talo muistoon ja katu, ja lähdettiin kaupungille kävelemään. Käveltiin katua ylös, katua alas, luettiin kylttien ja osoituksien kirjotuksia, joista Jermu yhä sai lisiä ruotsalaiseen kielivarastoonsa. Katseltiin ja ihmeteltiin suuria akkunoita, jotka olivat aivan yksipuisia — ei yksiklasisia.
"Voi tämän maailman prameutta", sanoi Jermu. "Kyllä siitä olen kuullut puhuttavan, mutt'en sitä näin huikeaksi uskonut. Kun kolmatta kymmentä vuotta sitten täällä kävin, en semmoista muista nähneeni — katsos nyt tuota kivimuuria, yks', kaks', kolme, neljä, viis', kuus', — hyvät ihmiset! Kuus' vuovinkia! Kas noita; kuka hullu tuohon on säärensä pannut akkunaan, eikä muuta ruumista ollenkaan näy. Voi senkin seitsemän!"
Kalle hyrähteli, katseli vain, ja käveli. Jo oikein jalkopohjia pakotti ja polvista vähän huikasi, — saisi edes johonkin istua; paras kun menee korttieriin! Mennään!
Miehet astuskelevat, pian sinne pitäisi päästämän, ihan pian. Mutta ei se tuossa ole — juuri tuossa sen pitäisi oleman, juuri tuossa — ei vielä siinäkään, mutta tuossa — ei siinäkään, ei vielä! Mennään hiki hatussa, jalan anturoita kuulottaa, nälkäkin tulee ja muutenkin on tuskallista — kävellään jutustetaan, mutta korttieriä ei kuulu — ei kuulu vaikka kävellään kuinka — juostaan portista pihaan, ei siellä ole sen näköistä harmaata rakennusta, ei ole toisessakaan talossa, ei kolmannessakaan, ei neljännessäkään — —
"Nyt on paha merrassa, toinen tokeessa, kolmas vielä ovelta katselee", tuumii Jermu.
"Kai se niin on, olemme eksyneet."
"Kyllä se sitä on."
Tuossa sitä kulkee väkeä, menee ja tulee, ja kaikilla on niin tulinen kiire, eivät ne toisiaan ole huomaavinansakaan, pitävät vaan — sanoi Jermu — omaa totuuttansa. Entä jos niiltä kysyisi — kas tuossa menee nuori herra, juuri niinkuin siellä kotipitäjässä tuomarin nuori herra, sangattomat lasit nenällä, keppi kädessä ja päässä hattu, sievä kuin pääskyisen pesä.