"Kuulkaa, Herra maisteri, neuvoisitteko meitä korttieriimme?"
Sen tuomarin nuoren herran näköisen rinnalla käveli toinenkin. Sille se sanoi: "si på dessa, tschudiska typer." ["Katsopas noita tschudilaisia muotoja.">[
Mutta ei Jermu pulaan joutunut. Rämeällä äänellään hän sanoi:
"Herr maister viisaa meit' varttieriin!"
Herrat naurahtivat ja menivät.
"Kyllä siinä on kansaa kuin Ekyhtin heinäsirkkoja", päivitteli Jermu, "mutta ei ole yhtään, joka osaisi selvää Suomen sanaa sanoa."
Väsymys jo rupesi miehiä valtaamaan. Ei se mennyt siitäkään, että tupakkisaksalta ostivat Jermun ehdotuksen mukaan viiden pennin "sikarossit suuhunsa." Ei siitä väsymys mennyt, jos nälkä hiukan menikin. Väsyneitä kun olivat, niin istuivat kaikkein komeimman akkunan ääreen, olihan siinä puolta kyynärää leveä sarja akkunan alapuolella, jossa kyllä istutuksi sai kun vaan käytävänsä kovasti katuun painoi. Siinä miehet istuivat, ja rotevalla ruumiillaan täytti Jermu ainakin kolmanneksen jalkakäytävää. Siinä oli mukava istua, katsella väen aaltoilevaa virtaa ja löyhytellä sikaarinsavuja ilmaan. Siinä sitä oli "hiippastokkaa" vähän monenlaista, siinä kiiltonappista, siinä sutipartaa.
Tuoltakin tulee yksi kiiltonappinen, toisenlainen kuin ne muut, joilla harmaa takki oli, se tulee aivan likelle miesten luo, tarttuupa Jermun kauluriin ja sanoo ruotsivoittoisesti: "Mit' hampuusia työ oletten?"
"Kunniallisia miehiä me olemme, tää on neljänneksen manttaalin isäntä meidän pitäjästä, nuori, naimaton mies, ja minä taas olen Jeremias Mettäkorpi, pikivaprikööri samasta pitäjästä."
Kiiltonappinen hymähti ja sanoi: "tulkaa pois, ei siinä istua saa."