"He antakaa meitin istua, me olemme väsyksissä", ärisi Jermu.
Mutta nyt se kiiltonappi suuttui ja sanoi: "oitis miehet kanssan', min' olen poliissi, mennään poliissikamariin!"
Mutta Jermu ei sanonut heillä sinne asiaa olevan, vaan pyysi, että hän neuvoisi heitä korttieriin. Asian kuultuaan, auttoi poliisi miehiä ja neuvoi heille heidän korttierinsä. Kiitoksia!
"Nyt tämä talo pannaan mieleen, niin että se vaikka silmät ummessa löydetään", tuumaili Jermu. Ja kun talon portilta meni suoraan kirkontornia kohden ja Kalle pani mieleensä kadun nimen ja talon numeron, niin tottapa sitä takasin osasi.
Illempana mentiin taas Sannaa hakemaan, mutta ei se nytkään kotona ollut. Kävelivät siinä miehet pitkin sitä katua, jonka varrella Sannan korttieri oli, ja aattelivat, tottahan kerran kotia tulee.
Kului siinä aika joinkuin tarkastellessa ihmisiä. Kuinka ne toiset olivat hävyttömiä, kävelivät miehet naisten kanssa käsi kädessä ja tirskuivat ja virskuivat.
Mikä konkkaronki tuoltakin tulee? Miehiä ja naisia, pari, kolme paria, kah, oikein hattupäitä! Jo tulevat likemmä. Mitä? Mitä? Kalle katsoo pitkään, nyhkää Jermua kylkeen ja sanoo: "onko tuo Sanna?"
On, se se onkin. Jermu jää paikalleen, mutta Kalle menee joukkoa kohden. He virskuvat keskenään, eivät huomaa ujoa maanpoikaa. Kalle astuu melkein heidän rinnallensa, yskähtää, rykäisee toisteenkin, mutt'eivät huomaa vieläkään; Kalle astuu vieläkin likemmä, jo nyt katsovat häneen.
"Sanna, minun olisi sinulle vähän asiaa", sanoo hän ja astuu ihan Sannan eteen.
Suuri hämmästys. Kaikki, nuot kolme miestä, kaksi naista ja Sanna, katselevat häntä kuin mitä kummitusta.