Viimein sanoo Sanna: "Jassoo, kun en tahtonut tunteakaan, se onkin Laurila; päivää!" Tervehdetään. Ei muuta puhuta.
Vihdoin sanoo Sanna: "koska Laurila on kaupunkiin tullut?"
"Eilen jo; olen etsinyt sinua, Sanna."
"Onko Laurilalla kirjettä kotoani."
"Ei, vaan terveisiä."
"Kiitos; nyt on minulla kiire, mutta kenties huomenna kl. 8 suurustunnilla saisin tavata —?"
"Nyt on minun puhuminen", sanoo Kalle erinomaisen päättävästi, ja siniharmaa silmä katsoo niin vakavasti, että Sannan on pakko luoda katseensa alas.
"Herrasväki suo anteeksi; menkää edellä pitkälle sillalle päin, olen siellä viiden minuutin perästä", sanoi Sanna kumppanilleen. He menivät ja Sanna jäi Kallen kanssa kahdenkesken.
"Sanna, tule kotia, kaikki muuttuu vielä hyväksi", sanoi Kalle hellästi, mutta Sanna vastasi pisteliäästi: "Jos ei sinulla muuta sanomista ole, niin sitä ei tarvitse sanoasi, ei minusta ole moukkain oloon."
"Mutta Sanna hyvä", sanoi Kalle rukoilevasti.