Ja sopiihan se, sen myönsivät toisetkin. Äyräsjoen Martti oli häntä niihin asti priiaillut, mutta nykyään käynyt kylmäksi ja ruvennut katselemaan Inkilän Miinaa, tuota samaa Miinaa, joka rippikoulussa ei ollut osannut vastata sanaakaan, vaan jonka vanhemmat olivat metsäkulman rikkaampia — ne samat, joiden sanottiin puukattuisella viinapannulla korvessa kuusen juurella viinaa polttavan. Ja sen tupsakan takia oli Martti Maijulle kylmäksi käynyt, tuo helasilmäinen kiharatukka Martti — toivoi kai kotivävyksi Inkilään.
No siinä nyt tytöt hiljaa rupesivat pakinoimaan sydämen asioita. Ja millä sydämellä ei olisi omia asioitansa! Sannakin, vaikka vasta 13:n vuotias, oli varsin taitava puhumaan sydämen asioista. Hän ei ikinä tee naimiskauppaa, sanoi hän, niinkuin hevoskauppaa, ei, hän ottaa sen, jota hän lempii. "Lempii, mitä se on", kysyivät toiset. "Onko se sitä kun tekee mieli jotakuta?"
"Hyi, hyi, ei se niin jolsaa ole", tuumi Sanna, "lempiminen on sitä kun asuu lempi sydämessä." Ja vielä monilla muilla sanoilla yritti Sanna naistuttavilleen selittää, mitä se lempi on, mutta eihän se noiden punaposkisten hartevain hämäläistyttöjen tyhmiin päihin tahtonut mahtua. Ylevämielisesti ne vain Sannan selityksille nauroivat, jotta valkeat hampaat näkyivät ja posket kuopalle kävivät. Ja voiko tuollainen tönsikkä lempeä tuntea, tuollainen, jonka kourat lehmänhauteissa ovat noin pöhistyneet ja punottuneet, joka ei osaa kuin kaksi rakkauden laulua: "Kukkuu, kukkuu" ja "Tuoll' on mun kultani." —
Mutta kuinka olikaan, sydämet, kolmen tytön sydämet, sulivat yhteen, vaikka olikin erilainen käsitys heillä, sulivat yhteen ja avautuivat toisillensa. Sannallakin oli sydämen asia; ja sen kertoi hän, kun toiset lupasivat, ett'eivät sitä puhu yhdellekään ihmiselle ikinä; vieläpä siinä Sanna luki toisten kuullen koko kirjevaihtonsa entisiltä koulun ajoilta. Oli niitä kirjeitä jo ainakin tusina ja kaikki ne alkoivat sanoilla: "ikuisesti lempi Sanna." Ei niissä sitten juuri muuta ollut kuin tuhansia sydämellisiä terveisiä ja lauseita jostakin kansanlaulusta. Arvi niiden alla oli, ja hän se vakuutti lempivänsä Sannaa vielä sittenkin kun ijäisyys on virrannut ajan mereen ja hän itse lasketaan läpikäytävän edessä paarille.
"Semmoista se lempi on", sanoi Saima voitonriemulla, "ymmärrättekö nyt likat?"
"Kyllä, se on semmoista, että kun jostakin tykkää."
"Semmoista, että niinkuin meinaa jotakuta ketä vaan omaksensa."
"On se nyt niinkin", myönsi Sanna, "mutta lempi on taivaasta, se tekee onnelliseksi, se on semmoista, että — — — lempi on sitä, kun toinen lempii toista. Lukekaa esimerkiksi kirja: 'Rikas tyttö ruusulaaksossa' taikka edes Akselin ja Hildan laulu, niin ymmärrätte, että lempi on enempi ja kalliimpi kuin mikään muu mailmassa."
"Kyllähän sen ilmankin ymmärtää", vakuutti Maiju.
"Mutta oikeenko se Arvi sinun, Sanna, aikoo naida", kysäsi Kaisu.