"Tietysti kai hän sen aikoo tehdä, mutta eihän se lempi oikeastaan naimiseen kuulu eikä naiminen lempeen."
Ajattelemaan se kysymys Sannan sentään pani. "Niin, aikooko se Arvi sen tehdä. Ja mitähän se lempi oikeastaan onkaan? Kuka sen tietää?"
Kun siitä sitten hämärsi joulupäivän ilta, niin jopa taas Laurila luki pitkän saarnan kirkkopostillasta, veisasi neljä viis jouluvirttä ja luki sitte taas virsikirjasta; väki istui totisena ja kuunteli, mutta mitä kukin ajatteli, sitä ei päältä näkynyt. Arvaamme kuitenkin, että Sannan ajatukset saarnasta lentelivät entisten koulumuistojen valoisaan maahan. Kun hän siinä nyt istui jakkaralla peräsängyn pään kohdalla, kuuli "Könniläisen" seinällä tasaisessa tahdissa naksahuttelevan, näki läsnäolevain vakavat kasvot, kuuli isän vahvan äänen aaltoilevan, säännöllisesti nousevan ja laskevan, laskevan ja nousevan, niin kummallisen suloinen tunne valtasi koko olennon, silmä-laudat olivat niin raskaat —- — ja vihdoin jo luki isä viimeisen sanan, sanoi amenen; mutta Sannan mielessä oli kysymys: mitähän se lempi oikein on, ja niinköhän se Arvi sittekin aikoi naida minun?
[II.]
Joulu oli mennyt, Tapanikin oli jo takana ja keskispyhäkin oli käsissä. Nyt oli joulun vakava puoli jo mennyt menojansa, ja nyt se nuoren kansan joulu oikeastaan alkoikin. Ei sitä enää tarvinnut niin totisena istua, vaan sopi jo leikkiäkin laskea ja iloa pitää. Somia päiviä todellakin ne pikku eli puoli pyhät; eiväthän ne olleet oikeita pyhiä, joina kirkkoon olisi ollut mentävä, eivätkä myös oikeita arkioin päiviä, joina työtä olisi tarvinnut tehdä — Laurilan Jokkumi renki olisi suonut, sanoi hän, semmoisia päiviä olevan vuoteensa seitsemän, kahdeksan joka viikko.
Ei ollut Laurilankaan miehillä muuta työtä kuin että hevoset ruokkivat. Jokkumi tosin aamupäivällä isäntänsä käskystä vei sepälle talkoohirren ja tuli sieltä joksikin "saaneena" kotia. Juonas oli samalla seurauksella vienyt "raatarille" puukuorman, isäntä itse oli Kuppari-Maijalle "siirtänyt halkosylyksen." Tuommoisia pikkutöitä pikkupyhinä tavallisesti tehtiin.
Mutta iltapuoleksi oli Laurilan haltiaväki ja tytär kutsuttu sepälle talkoosen — kestiin, näet sen, sillä Laurilasta oli viety paras hirsi, ja muutenkin oli seppä usein sieltä "asiaa saanut", sillä Laurila oli hyvin "ihmiskerno ja halkinainen mies."
"Pitäisiköhän taas sinnekin mennä", tuumaili emäntä, katsoen miestänsä kysyvästi silmiin.
"Hm", oli lyhyt vastaus.