"Taitaisivat ottaa mielensä pahaksi, jos ei kukaan mene, kun kerran ovat kutsuneet, pane nyt likka yllesi, jos häneen menisimme pikipäinsä."
"Menishän sinne tuokioksi", puhui isäntä, piippuansa sytyttäen, "jos ei siellä taas olisi se Mesopotamian survinriihi."
"Hm", vastasi vuorostaan emäntä; hän kyllä tiesi, että hänen rakas miehensä Aatami Laurila käytti kuvakieltä, ja että hän tuolla muinoisnimityksellä tarkoitti tanssia.
Sepällä tanssattiin tänä ehtoona; talkooväki sai päälle päätteeksi "iloo pitkin ihoo."
"Jos ma vien tuon likan kanssani", sanoi uudestaan emäntä kysyväisesti.
"Hm, mitäs teet, niin edestäs löydät", vastasi Aatami ja heitti sänkyyn pitkäkseen. Sitten löyhäytti vielä puolen tusinaa sakeita savuja, nukkui ja rupesi kuorsaamaan.
Mutta ilosta loisti Sannan silmät. Nyt pääsi hän kerrankin ihmisten seuraan niinkuin naapureinkin tytöt. Kun joskus ennen salaa sattumoilta oli ollut Tuomaalassa tahi Marttilassa tanssissa, niin hauskaa se oli ollut. Ei häntä juuri kylän pojat tanssiin vieneet, sillä hän oli vielä pikku likka, eikä hän tanssata juuri osannutkaan muuta kuin vähän polkkaa. Mutta nyt, nyt oli hän jo valssinkin oppinut Maijulta, eikä enää seonnut purpurissakaan, kun vaan oli tarkkaavainen ja silmänsä auki piti.
"Onpa se Sanna oikein korea, on kuin herras mamselli", lausui kateettomasti Kaisu, kun Sanna oli pukenut uuden sinipunervan hameen yllensä, pannut "raakun" kaulaansa ja "mansetit" käteensä sekä sitonut tuuhean keltatukkaisen palmikkonsa päähän taivaansinisen, leveän ja pitkän nauhan. Hameen kauluria piti suuri messinkinen rintaneula, ja edessä oli hänellä lumivalkealta hohtava pitsillä reunustettu esiliina. Onneksi ei Laurilassa ollut seinäpeiliä; pienessä ympyriäisessä "plakkaripeilissä" Sanna vaan kurkisteli, oliko jakaus suora ja "istuiko rossi oikoisessa."
Soma se tyttö kyllä olikin; posket punottivat, silmä katseli syvänä, hiukan miettivänä — — taisi aatella: mitähän se lempi oikeastaan on.
Mutta nuo koristeet ja muut prameudet — ne oli Sanna koulunaikaiselta tuttavaltansa Neuloja-Emmalta saanut. Ei niiden tekopalkka suuriin ollut noussut, noin vaivihkaa oli äiti kirkkomatkalla joskus vain vienyt hänelle milloin villakouran, millon pellavasykyrän, milloin pari kynttiläsoiroa, voinaulan tahi maitotipan. Ei se Laurilan Eeva emäntä mieheltään mitään salaa tahtonut tehdä eikä hänen sitä tarvinnutkaan, hyi semmoista; mutta mitä niille miehille kaikkia puhua tarvitsee, tuumaili hän, eivät ne kumminkaan vaimoväen tarpeita ymmärrä. Ja tarvitsihan lapsi parka vähän koreutta, kun oli siellä koulussakin tottunut, ja kun on nuori ja muutenkin ymmärtäväinen eikä muotoa vailla. Eihän se isä mitään sallisi, puhuu vaan "salatun sydämenihmisen" kauneudesta, lakeamielisyydestä ja nöyryydestä; mutta — — niinhän se isä ennen itsekin oli näpsää poikaa, oli reima ja teiski poika, simisätissä ja sukarohvisaappaissa silloin kun — — — enkä minäkään — — — Omatunto parka, vaikene! Sinulla on puhelias vastustaja!