"Vanhat profeetat ovat kuolleet, ja kylläs tiedät mitä uusien tehdään."
"Ei sinua, Sanna, voi enää millään mieltäsi saada muuttamaan?"
"Oikein vastattu! Morjens nyt ja hyvästi! Eikö Laurila jo ole emäntää itselleen saanut?"
"Olishan noita saanut, mutt'en ole huolinut — — — etkö sinä yhtään muista lapsuutesi ihania aikoja, kun sydämesi oli raitis kuin uusi oras, kirkas kuin lähteen silmä, puhdas kuin kehdon lapsi; muistatko kun lapsina leikimme yhdessä — — Sanna — —"
"Holt piisaa, en tässä jouda lavertelemaan, hyvästi nyt ja terveisiä paljo!"
Ja niin se meni. Pitkän valkotukan siniharmaat silmät kävivät taaskin niin sameriaisiksi.
Läheisestä porttikäytävästä tuli esiin Jermu, kysyi, kuinka oli käynyt.
"Ei kuinkaan", vastasi Kalle alakuloisesti.
Siinä vielä kaasulyhtyin valossa kävelivät Jermu ja Kalle. Ei näyttänyt viimemainitulla olevan halua lähteä tältä kadulta. Siinä he vaan kävelivät. Päivällinen poliisimies käveli samalla kadulla ja tunsi heidän äskeiseltä. Siinä joutui Jermu varsin vilkkaasen puheesen; hän kyseli kuin mies ja kertoi asioita kuin mies.
Oli kai kulunut puolen tuntia äskeisestä kohtauksesta, kun kolme hevosta tulee peräksytin aika vauhtia. Ja ensimäisessä reessä — näkee Kalle, — näkeekö? näkee Sannan. Hyvin hän sen kaasulyhdyn valossa jo erottikin. Huimaa vauhtia ne menivät ohitse; miehet olivat laskeneet kätensä naiskumppaninsa kaulalle ja hoilasivat.