— Odotetaan vaan, niin nähdään vastasi hän.
Ja Pöllön Yrjö se olikin, tuo kummallinen "vanha poika", joka oleskeli eräällä niemekkeellä, mikä pistää Pohjalammin mustavesiseen järveen. Hän oli sellainen erakko, olin kuullut. Jonkinmoinen pirttipahainen hänellä oli, mutta harva sen sisustaa oli nähnyt; sillä sen ovi oli tavallisesti aina kiini. Jos oli sinulla asiaa hänelle, niin sait lyödä ovelle ja huutaa häntä nimeltään pari kolme kertaa ennen kuin hän avasi pienen ikkunansa ja katsahti ulos. Kirkossa ei oltu häntä miesmuistiin nähty, ja ainoastaan kahdesti oli hän ollut lukusijoilla, ja silloinkin siltavoudin suosiollisella välityksellä.
Nämät harvat piirteet hänen elämästään tulivat heti mieleeni, nähdessäni hänen tuossa kuusen juurella. Siinä hän nyt seisoi kuin Tapio itse tyynenä ja katseli ympärillensä. Kaakkurinnahkainen lakki, jonka hän oli painanut päähänsä, peitti melkein korvatkin, mäyrännahkainen reppu, joka hihnasta riippui hänen kaulassansa kuvastihe lianharmaata mekkoa vasten selvästi; näkyipä nuot mainiot taniaisetkin, joiden suuruus oli seudulla saanut kunnian joutua sananparreksi. Kainalossa oli hänellä valkea kimppu, nähdäkseni päreitä. Ympärilleen katseli vankka, rokon-arpinen Yrjö, vilkasi ylös korkeuteen, otti reppunsa vasemmalta sivultaan ja pitkän pyssynsä selästään ja laski kuusen juurelle. Kumartuen rupesi hän nyt lapion-levyisillä kämmenillään kaivamaan maata. Ähisten ja itsekseen puhisten heitteli hän multaa, sammalia, risuja ja muuta pehkua läjälle viereensä. Tätä työtä noin kymmenkunta minuuttia tehtyänsä, lepäsi hän hetkisen, katseli taas ympärilleen ja nosti syvänteestä kuusen juurelta ilmoille suurehkon pytyn, joka taisi olla noin parin kannun vetoinen. Nyt rupesi hän kaivamaan jotain repustansa, — luultavasti olivat hänen tuluksensa siellä, sillä heti rupesi hän iskemään valkeaa, niin että kipinät kimpoilivat yön hämärässä. Vanhan-aikaiset tulitikut olivat sulatettuun tulikiveen kastelluita korttelin mittaisia päreen piirtoja, ja semmoisia kai oli Yrjölläkin, sillä sellaisen tikun kärjellä kosketti hän palavaan taulaan, ja pian leimusi tikussa ilmi valkea. Kimpustaan otti hän pari tervaista pärettä, joissa pian liehui kellertävä, savuava tuli.
Tulisoihtu hampaissa avaa hän pyttynsä kannen ja ottaa pytystä ympyriäisen rasian, ensin yhden, sitten toisen ja niin aina kymmeneen asti. Hän punnitsee rasiaa kädellänsä, myhähtää tyytyväisesti, ottaa taas toisen, tekee sille samat temput. Vihdoin avaa hän yhden rasian, katsoo sen sisällystä ja ottaa sieltä kämmenellensä kirkkaita hopearuplia. Kummallisesti kiiltää Yrjön silmä, kummalliseen hymyyn käy taas hänen tukevat huulensa, kummallisesti kiiltää hopea, tervaksisen soihdun valossa, keltaiselta loistaa "Tonttu-kuusen" satavuotisella juurella närehistö, omituinen oli näkö juhannus-yönä tervaksisten päreiden palaa lopottaessa takamaan salossa! Yrjö tutkii kunkin rasian sisältöä tarkasti; hän tyhjentää ne kaikki pyttyyn, rupee taas poimimaan pytystä niitä rasiaan, sytyttäen aina välillä uudet päreet palamaan, ja puhuen itsekseen: kas niin, kas niin, kauniita rahoja, — kyllä kelpaa, kyllä vaan, yks' kaks' kolme, yks' rasia, kaks' rasiaa, kolme rasiaa, kas niin vaan, kas.
— Siinä se nyt on minun pankkini, josta usein olen lainaksi saanut — ilman tasauksetta ja velkakirjatta, kuiskasi Matti.
— Hsch, hsch, tyystytin minä.
— Ei Yrjö näin vähiä kuule, vastasi Matti levollisesti ja puhui vielä: jos tuolta juuttaalta menisi pyytämään lainaksi paria ruplaa, niin ei maarian heltiäisi edes kopeekkaakaan, vaan kyllä äijä valittelisi, että mistäs ne rahat tämmöiselle "korpikrotarille" tulee, kiittää, kun tässä elääkin.
— No kuinkas te häneltä olette rahaa saanut?
— Olen ottanut itse pankista.
— Luvatta, mutta se — — — se — — — on —