Katsoin närehikköön, mutt'en minä siellä mitään nähnyt, mustalta vaan paisti silmiini maa sen juurella. Luulin Matin menevän närehikköön ja näyttävän minulle jonkunlaisen aarnihaudan; mutta ei Matti sinne mennyt, katseli vaan sinne ja sanoi toistamiseen: tuoll' on Pohjalammin pankki.
— Onko siellä sitten aarnihauta, kysyin.
— Saat nähdä, oli vastaus.
Me menimme vähän syrjään, noin parikymmentä kyynärää kuusesta ja istuimme erään toisen, vähän vähemmän kuusen alle.
Siinä nyt istuimme kuin vartiamajassa alaspäin riippuvien, tuuheiden kuusen-oksien suojassa. Ilta rupesi jo olemaan myöhäinen. Linnut vaikenivat yksi toisensa perään; korpirastas se vielä vaan leikitteli runsailla äänivaroillansa jonkun matkan päässä. Matti pisti piippuunsa, nojasi levollisesti selkäänsä kuusen runkoa vasten. Minua vähän noin pöyristeli, sillä olin niin paljon kuullut "ihmeellisiä" tapahtuneen Juhannus-yönä; ja olihan tuossa nyt vähän matkan päässä mainio Tonttu-kuusi.
— Eihän tässä vaan ole noitakonstia tekeillä, kysyin minä.
— Jopas hulluja luulet, sanoi Matti, ja lisäsi: katsele nyt tuonne kuusen juurelle päin, niin näet.
Ahkerasti pidin minä kuusta silmällä. Taisi kulua noin puolen tunnin verta vielä odottaissamme; pitkältä se aika ainakin minusta tuntui: Mattiakin torkutti vähän väliä, ja nahkavarsikin pääsi sammumaan.
Mutta äkkiä teroitti Matti katseensa kuusta kohden, ja yhä tarkemmasti silmäilin sinne päin minäkin. Kuului raskaita askelia, ne lähestyivät lähestymistänsä "pankin" paikkaa, ja vihdoin näin hämärässä harmaan haamun lähestyvän närehikköä. En erottanut sen kasvoja vielä, sillä juhannus-yönkin hämärä on metsässä niin hämärä, ett'ei selvään tunne ihmistä niin pitkän matkan päässä kuin haamu meistä vielä oli. Vaan kun hän oli päässyt kuusen juurelle, eroitin selvään hänen muotonsa.
— Pöllön Yrjö, kuiskasin Matille.