— Soitetaan melkein. Kreeta sai kerran päähänsä, että metsäpiiat ja haltiat eivät anna meille yörauhaa ellei heille torvella julisteta lepo-ajan alkua, päivällä taas, jos minun tarvitsisi kotia tulla, niin torvi soimaan, ja minä riennän heti kotia.
— Niin, niin. — Mutta kun ette saanut Katriinaa, niin unhotitte hänen ja rakastuitte Kreetaan.
— Rakastua — — — kyllä kuulen että sinulla on kouluviisautta: tuo kuuluu niin oudolta — — niin minä nain syvältä takamaasta Juhalan Kreetan, sillä miehen ei ole hyvä yksinänsä olla — ja sitten jouduin tänne Pohjalammin torppaan.
— Tunsitteko Kreetan enemmän aikaa?
— En; mutta tulin hänen kerran tuntemaan, ja ihmistä kiitettiin hyvällaiseksi, vaikka kuului olevan vähän pehmeä. Minä arvelin, että mitäs minä kumppalia etsin noiden älykkäiden, näppärien reimaplikkojen joukosta: heissä on karva sen rumempi mitä kiiltävämmältä se päältä näyttää. Arvelin, että yksinkertaisuus on parempi kuin liian moniloppinen viisaus.
— Te olette ihmeellinen mies, Matti, sanoin.
— Ilta hämärtää, huomautti Matti, menkäämme nyt katsomaan mistä minä rahaa lainaksi saan.
VIII.
Noin puolen tuutia vaellettuamme takamaan ikivihreässä havumetsässä, saavuimme erittäin korkean kuusen luo. Ylpeänä nosti Tapiolan vanhus vehreän päänsä yli metsän kaiken, tuonne ylös kohti ijäistä valoa. Mutta kuusen juurella kasvoi näreitä, ja närehikön juurelle oli kokoutunut pehkua, risuja ja sammalia kosolta.
Närehikköön viittasi sormellaan Matti ja sanoi hymyillen: tuoll' on
Pohjalammin pankki.