— Mitä tarkoitatte Matti?
— Että moni ihminen, eläin tahi asia on valkea ja näyttää mustalta tahi useimmin päin vastoin, se on Kustaa, elämän opetus!
— Niin kyllä! Mutta ette ole vielä puhuneet, niinkuin lupasitte, mistä rahaa olette saaneet; kuuluuko se asia kanssa tähän tarinaan?
— Ei juuri, kerroin sen vain aluksi eli esipuheeksi. Mistä minä rahaa taas olen saanut, sitä en puhukaan sinulle.
— Miksi ette?
— Minä näytän sen sinulle.
Tuskin oli Matti päättänyt lauseensa, kun torven raikuna tyynessä ilta-ilmassa kaikui Pohjalammin torpasta päin. Olihan se kuin juhlasoitto juhannusiltana Tapiolan korkeassa salissa; ja siihen soittoon vastasi hongisto, vastasi kumea kuusisto, vastasi vuoret ja Tapiolan väki. — Yltympäri kaikui ja raikui kolmisävelinen toitotus takamaan metsässä.
— Mitäs se merkitsee, kysyin.
Hymyillen sanoi Matti: minun palvelijani soittavat vaskitorvea, että kaikki häijyt henget karkamustuisivat. — Luonnon raikas sointu, jonka torvi oli henkiin herättänyt, oli saanut Matinkin taas entiselle leikilliselle tuulelle. Selittäin jatkoi Matti: sieltä sanottiin meille, että kaikki on hyvin kotona. Esteri on tullut talosta ja karja metsästä, ja merkiksi on Esteri soittanut pukinsarvella tapansa mukaan.
— Soitetaanko teillä niin joka ilta, kysyin.