Ja juoksujalassa rientää mies kohti palavaa soihtua, joka Yrjön hampaista oli maahan pudonnut ja jo oli sammumaisillaan.
— Aarnihauta on minun, huusi tulija, ennätinhän heittää terästä tuleen ennenkuin se sammui.
— Mitäs se siitä paranee, vastasi Yrjö järeällä paasiäänellään, otti tupakkamassin näreen oksalta ja rupesi sen sisällystä poskeensa siirtämään.
— Kyllä aarnihauta minun on, olet sitten ihminen taikka piru, huusi vieras käheällä äänellänsä.
— Nylje karhu ammuttuasi, älä ennen, puhui Yrjö.
— Pois äijä tieltä, että saan rahani, tuossahan ne ovat pytyssä, sanoi vieras ja tarttui pyttyyn.
— Ventasliitte, sano pappilan mampselli, huusi Matti vieressäni matalan-kumajavalla äänellä, jollaisella varmaan aaveet puhuvat, jos ne puhua osaavat.
Mutta nytkös vieras kävi totiseksi; hän näytti oikein olevan kasaan putoamaisillaan, vaaleni ja katsoa tuijotti meidän piilopaikkaamme päin. Yrjö ei suinkaan ollut koko ääntä kuullut, sillä hän oli aivan entisellään.
— Taitaa olla paras viedä pytty pois, sanoi hän, otti kirveen kainaloonsa, pytyn käteensä ja pyssyn olallensa. Samassa silmäili hän pyssyä, katsoi sitten vieraasen ja virkki:
— Kelpo kalu, vanhan-aikaista lujaa tekoa, polttaa aina, eikä ole klikannut kuin yhden kerran eläissänsä — silloin kuin vihollinen meinaili ampua sillä isävainaani hengettömäksi; onni se olikin isälleni, sillä ennätti hän präjähyttää omalla luikullansa vihollisen tuhanneksi pliiskaksi ja sai periä tämän kelpo kalun.