— "Niin, juuri Santalan Matin", myönsi vieras ja puhui edelleen: "päivällä hän ei voinut mitään, sentähden odotimme yötä. Minä menin Tietäjän käskystä olkilatoon maata. Sinä yönä, jos milloinkaan, minä siunasin itseni ja peitin itseni heiniin; mutta eipä siinä silmä tyynyyn mennyt. Ja puoli-yön aikana kuulin Matin huutelevan henkiään. Pian rupesi ilmassa kuulumaan outoa suhinaa, ja Matti kysyi: tiedättekö, missä sen vieraan miehen hevonen on? Tiedämme kyllä, vastasivat henget, se on kolmannessa pitäjässä pohjoiseen päin, kolme virstaa kolmen tien haarasta, punaisessa talossa, niinisellä nuoralla haapaiseen 'krupuun' sidottuna. Matti kysyi: niinkö mä sanon sille miehelle? Paha vastasi: 'ei tarvitse sanoa, hän kuulee sen itsekin': 'Mene ja väännä sen niskat nurin', ärjäsi Matti; mutta paha sanoi: 'en minä voi sille miehelle mitään, sillä hän on kolmen kovan miehen hallussa' — kun minä siunasin itseni, niin ei pahalla ollut valtaa. Kyllä siis on perää salatuissa asioissa — — —. Mennyttä yötä olin tuolla Korpikylässä, Rantalassa, jossa ennen Mikko asui. Menin pirttiin, joka, niinkuin tiedätte, on rantakiville rakennettu. Mikko ei siellä enää asunut. Kurjan-näköinen oli se maja; vanha kaappi oli pöytänä, enkä istuttavaakaan nähnyt kuin yhden ympyriäisen kömpelötekoisen tuolin".
— "Niin hän kuoli toissa vuonna", sanoi isäni.
— "Pirtissä oli keski-ikäinen vaimo, niin kalpea ja surkastuneen näköinen. Hän istui puoleksi palaneen valkean vieressä ja nukutti parhaillaan lastansa, joka kehdossa ruikutti; toinen lapsi kitisi sängyssä. Minä pyysin yösijaa, enkä oikein kuullut mitä vaimo vastasi; luulin kuitenkin hänen myöntäneen; ehkä pelkäsi hän minua. Ja levittikin se vanhan kuluneen raanun lattialle minua varten. Minä kysyin, eikö miestä talossa olekkaan. Hän vastasi miehen olevan toimillaan, vaan kohta kyllä kotia tulevan. Tuuli vinkui hirveästi, ja Alvolahden laineet loiskivat seinään kovasti, pesän hiilos hiipui hiipumistaan, pikkuinen kehdossa ruikutti ja vaimo hyväili yhä. Kaduin jo, että olin mokomaan sarsaan yöksi tullut, mutta mihinkäs siitä nyt enää meni? Koitin siis nukkua väkisinkin. Mutta tuskin olin vähän unenhorkkaan mennyt, niin kuulin järveltäpäin selvään huudon: nouse ylös ja valvo!
"Minä luulin huudon vaan omien ajatuksieni ääneksi, painoin pääni nuttuani vastaan ja koitin nukkua uudelleen. Mutta samassa kuului lainehtivalta järveltä taaskin huuto: nouse ylös ja valvo! minä siunasin, luin isämeidän ja aattelin että oma vaivaantunut vereni minun korviini sellaista toi. Siinä istuin sijallani puoli valveilla hetken, ja jopa taas kuului järveltä huuto, tuo sama huuto: nouse ylös ja valvo:
"Nyt tuumasin minä, ettei suinkaan se huuto varsin suotta kuulunut, ja että kai se jotakin merkitsee, nousin ylös, otin kontin selkääni, sanoin vaimolle, joka vielä hyräillen tuuti lastansa, hyvästi ja läksin ulos".
— Himmeliini hän siellä kuuluu asuvan, huomautti isäni.
— "Niin, niin", jatkoi 'tohtori', "antakaas ma puhun asian järjestänsä. Rannalla ladon seinällä oli vanha vene kumossa. Sen alla oli hyvä tuulen ja sateen suoja; aattelin, voihan tuolla pari tiimaa odottaa päivän tuloa, ja ryömin veneen alle. Pian kuului mielestäni järveltä taaskin puhetta aaltojen kohinan seasta. Pistin pääni ulos veneen laidan alta ja tirkistelin järvelle päin. Näkyi sieltä jotain mustaa, joka näytti lähenevän lähenemistään. Jo erotin sen veneeksi; näin senkin, että siinä oli kaksi miestä. Vihaisten aaltojen kanssa tulivat he nopeaan rantaan, vetivät veneen maalle ja ottivat veneensä keulasta parin kannun lekkerin. Siitä maistivat miehet kumpikin vuoronsa ja rupesivat pakisemaan".
"'Kuinka hemmetissä olet sinä nää viikot elänyt?' kysyi toinen laiha ja kierosilmäinen mies".
"Se oli Himmeliini", sanoin minä.
"Niin, niin", jatkoi yhä 'tohtori', "niinkuin jo sanoin, antakaa ma puhuu järjestyksessä. Kun kierosilmäinen oli näin kysynyt, vastasi se toinen, tukeva mies: kyllähän siitä vastus on ollut: 'huonot ovat ajat ja yöt valoisat, melkein paistin-perunoilla ja nauriin sommilla'.