Himmeliini irroitti kätensä Matista; hän huomasi olevansa tekemisissä ylivoiman kanssa, Matti kuitenkin piteli hänestä yhä kiini ja kysyi: mitäs tälle lurjukselle, Yrjö, tehdään?
Ja puukollansa leikkasi Yrjö tuomesta, joka kasvoi kodan vieressä, pienen norean vitsan ja antoi sen Matille ja sanoi: Piiskataan se kakara, ehkä parantaa tapansa! Samassa kävi hän oikealla kädellään kiini uhrinsa käsivarsiin, vasempahansa piilotti hän hänen molemmat nilkkansa, istui itse vähäiselle kivelle ja piti Himmeliiniä sylissään niinkuin keritsijä jaloista sidottua lammasta. Alahuuli vaapahteli taaskin niin omituisesti kun hän sanoi: niin vaan luuletkos minua elävältä niin helposti poltettavan, vaikk'en ma oikein kuulekaan; kyllä tunsin luonnossani vaan takanani tömisevän, mutt'en viitsinyt itseäni ennen aikaa semmoisen äpärikön takia vaivata. Kiitä nyt näitä vieraita, että hengissä pääsit, sillä jos eivät he olisi tulleet niin — — — Ota nyt Matti tuo tuominen ja sivele sillä vähäsen! Ja Matti piiskasi Himmeliinin, joka potki ja kiemurteli, huusi ja sadatteli, rukoili ja noitui. Vihdoin päästi Yrjö hänen ulottimensa pihdistä, potkasi häntä jäähyväisiksi ja lausui: olkoon opiksi kuri koiralle!
— Niin, olkoon onneksi, sanoi Matti; Ja kyllä Himmeliini sai käpälät allensa ja laukkasi pois. Huusi hän vielä mennessänsä kuitenkin: Kyllä Pohjalammin rikkiviisas kerjäläinen vielä onneksensa saa!
Sanaa sanomatta Yrjö meni mökkiinsä ja sulki ovensa. Aurinko nosti jo otsansa itäisen metsän rinteen takaa, tuhannet äänet rupesivat soimaan luonnon iki-sointua ja me lähdimme Pohjalammia kohden tallustelemaan. Matkamme kävi "pankin ohitse"; siellä tapasimme välähtävän pelukopan, joka oli raidilla peitetty. Katsoimme siihen ja näimme siinä olevan 9 kukkopoikasta. Ne oli Himmeliini sinne unhottanut. Hän oli kai kuullut saman tarinan, jonka minäkin monesti Tonttukuusesta olin kuullut, ett'ei sen juurella olevaa aarretta muutoin saa, jos ei siihen yhdeksän veljen verta vuodateta. — Tuo maailmaa kulkenut veijari oli siis taikauskoinen niinkuin takamaalaisetkin. — Ja niinhän rahanhimo saakin meidän sekä mahdollisia että mahdottomia keinoja koittamaan.
VIII.
Eräänä sateisena elokuun päivänä, kun heinä jo oli tehtynä ja ruis keltaisena ja täysinäisenä odotti leikkaajaa, tuli meille tuo "Pohjanmaan tohtori", joka suuressa kontissaan kantoi kaikellaisia lääkkeitä. Olimme kaikin pirtillä silloin, sillä eihän se varsityö sateella käy. "Ovatko ukot sairaita, jotka rohtoja tarvitsevat", kysäsi hän pirttiin astuttuaan.
Ja kauppaa ruvettiin tekemään. Isäni "kleiniin" antoi hän "semmoista troppia, joka maksoi ruplan luoti ja oli hyvää yhdeksään tautiin". Minua oli vaivannut päänkivistys ja sitä hän tarjoutui parantamaan "korpinkivellä, jonka Muhametti oli saanut valkeen korpin suusta". Se oli tuommoinen pieni, rastaanmunan kokoinen sileä musta kivonen; — lienee ollut n.s. Imatran-kiviä. Sillä piti potilasta muka yhdeksään kertaan kierrettämän. En kuitenkaan antautunut tällaisen menettelyn alaiseksi, vaan tein jyrkän vastalauseen ja sanoin koko menettelyä turhamoiseksi taikauskoksi. — "Älä puhu poika", hän sanoi, "joka maailmaa kulkee, hän ihmeitäkin näkee ja perää on salatuissa asioissa paljon".
— Jopa hulluja, vastasin epäillen.
— Äläpäs huoli poika, harvat ovat haivenet leuassasi; kuulee ma kerron, puhui hän: kerran varastettiin minulta hevonen ja minä menin Santalan Matin luo.
— Santalan Matin, sen suuren noidan, huudahti äitini.