Mutta nyt kääntyi Yrjökin meihin päin, sillä tuon puheen oli hänkin kuullut.
— Hää, mitäs sanot, kysäsi hän.
— Täällä metsässä on ihmeitä, sanoi Himmeliini, vieden salavihkaa veitsen tuppeensa.
— Hää, mitäs sanot, kysyi uudestaan Yrjö.
— Ollaan ystävät, sanoi Himmeliini, ja mennään yhdessä pois täältä pirun pesästä.
— Älä sentään niin liki tule, että napit sattuu, puhui Yrjö, tarkasteli pyssynsä lukkoa miettiväisenä ja lähti taas astuskelemaan.
Eikä sitä sellaista asetta kohden niin helppo ollut käydä; Himmeliinin täytyi siis pysyä loitommalla. Mutta eteenpäin hän vaan hiipaili hiljalleen. Me samosimme yhä perässä, vaikka tiheässä viidakossa kadotimmekin hänen näkyvistämme, ja saavuimme vihdoin niemelle, jolla Yrjön pirtti oli. Tyynenä kiilusti lammen pinta, rauhallisena uneksi Yrjön pirtti, jonka yli suuri vihdaskoivu oli levittänyt tuuhean kruununsa. Ei hiiren hiiskaustakaan kuulunut. Istuimme vähän lepäämään suuren kiven varjoon nähdäksemme, oliko Himmeliini vielä paikoissa.
Ja olihan se siellä. Tuossa hän tuli ylös Yrjön lähdepolkua kuivia katajia kainalossa ja kädessä lastuja. Näimme selvästi, miten hän kyyristyi pirtin nurkalle ja raappasi tulitikulla valkean, — ja silmän räpäyksessä räiskyi jo tuli kuivissa katajoissa. Mutta silloin oli Matti kolmella hyvällä hyppäyksellä kiini hänen niskassansa, läimähytti häntä Kailun kellolla päähän ja viskasi palavat katajat kauaksi mäelle, jotta kipinät ilmaan sinkoilivat.
— Lurjus, kiljasi hän, miks'et totellut varoitustani. Kustaa sammuta sinä valkea, lisäsi hän, minä höyhennän tuota murhapolttajaa vähäsen. Samassa aukeni pirtin ovi, ja Yrjö astui ulos. Silmänsä olivat niin hirmuisen näköiset ja kädessä heilui tuo tunnettu pyssy. Siinä hän nyt tuijotti Mattiin ja Himmeliiniin, jotka täysin toimin pitivät toisiansa tukasta kiini ja telmivät jytisevällä tantereella.
— Vai niin, sanoi Yrjö synkästi, sinä aattelit kai ruveta otusta korpeamaan, mutt'et saanut saunaa oikein lämpöiseksi, hää?