— Helvetin tietä, armahtakaa!

— Niin, vankeuden ja kaakinpuun kautta; etkö ole aatellut jo ruveta parannusta tekemään.

— Olen, olen, armahtakaa, minä olen viheliäinen ihminen.

— Etkö milloinkaan enää vaella tällaisilla jumalattomitten retkillä?

— En koskaan; päästäkää irti!

— Päästetään irti mies kurja, ehkä parantaa tapansa.

— Puhu Matti, puhu sinä, sanoi Yrjö, kyllä minä teen, minulla on kaksi kovaa kouraa, sinulla on pää.

— Armahtakaa minua pienten lasteni tähden, rukoili taas Himmeliini.

— Hm, sanoi Yrjö; muistan sen vielä, kun isä pantiin rautoihin, siltavouti pani renkaat, kalisevat renkaat, käsiin ja jalkoihin, syyttömästi — sanoi äiti, — itkimme silloin, äiti itki ja me neljä lasta — ei jäänyt kuin kymmenkunta leipää; se oli surkeaa!

Ja Yrjö rupesi sanaa sanomatta päästelemään sidotun käsiä ja jalkoja.