Se oli minusta hiukan jumalatonta; mutta olihan Matti eineen kielessänsä — ja ajattelin: jos saisimme katsoa monen muunkin Matin sydämeen, niin eiköhän sielläkin olisi samallaista surua nähtävänä? Eroitus on vaan se, että mitä hienompi surija, sitä vähemmän hän näyttää minlainen hän on.
Loppui se päivällinen viimein ja taukosi aterioitsevien isoääninen pakina. "Kiittäkäämme Herraa!" lausui juhlallisesti Matti — sillä tässä ei ollut pappia eikä lukkaria niin sanomassa — ja hiljaisina panivat kaikki kätensä ristiin ja kumarsivat. Se oli kiitos. Ja sen jälkeen alotti Matti ruokavirren, johon toisetkin vähitellen yhtyivät. Kuin ruumis on saanut riemull' hänen tarpeens' ja kylläns', oli muistaakseni virsi, joka siellä veisattiin.
Siinä sitä sitten vielä istuskeltiin, juotiin kahvia ja tehtiin plöröjä sekä pakistiin kaikenmoista.
Punalan Ville tiesi kertoa, että kirkonkylän rusthollarin porstuanperä-kammarissa oli toisella viikolla varkaita käynyt. Kaapin ovi oli auki murrettu ja toista sataa ruplaa oli sieltä viety. Kun varkaita oli heti illan pimeässä ruvettu etsimään, niin oli navetan takaa huudettu: "täällä minä olen". Mentiin katsomaan, ja siellä oli tukeva mies. Vastusta hän ei ollut ensinkään tehnyt, vaan laskenut leikkiä nimismiehen luo vietäessä. Kun rahoja oli etsitty hänen taskuistansa, ei niitä löydetty.
Matti, Himmeliini ja minä kuuntelimme tarkasti.
— Mikähän oli varkaan nimi, Matti kysyi.
— Sanotaan olleen Tuohijärven Eero, vastasi kertoja ja jatkoi: hän oli kesällä päässyt vankeudestansa, kun oli "trahvinsa" kärsinyt; mutta niinkuin sanotaan: lasketaan huora huoneesen, vaan ei varasta vainiollekaan, niin ei hänkään ollut saanut paikkaa mistään; täytyi siis tehdä pahaa vielä, että pääsi uudelleen "Isoon Heikkilään". Oli se saanut selkäänsäkin nimismiehen luona, mutt'ei ilmoittanut rahoja sittenkään.
— Voi maailman vaellusta, huokasi Matti.
Sopisi tästä talkoosta kertoa enemmänkin. Sopisi kuvata Usa-Jussin itkevää naamaa, Aapelin Malakiian honottavaa nenää tai Himmeliinin isäntäpuuhia; sopisi ihaillani Esteriä ja kertoa niistä veitikkamaisista silmäyksistä, joita hän loi puoleeni tarjotessaan minulle kahvia suurella pytyn kannella, joka hänellä oli tarittimena; sopisi myös kertoa, kuinka Himmeliinska huushollaili pakarissa ja täytti emännän velvollisuuksia; sopisi — — niin — sopisi kuvata meikäläisten elämässä ilmaantuva luonnon-omainen runollisuus, mutta se kaikki jääköön tällä kertaa sikseen. Sen vain mainitsemme, että Matilla oli täysi syy sanoa:
Tuo helvetin liemi se se meidän kirouksemme on! Näetkö, miten nuot miehet, jotka tavallisesti ovat viisaita, sävyisiä miehiä ja punnitsevat kulta-vaa'alla puheensa, näetkö, miten he kaikki ovat kekkulia, ett'ei tiedä, nauraako vai itkeekö heille. Niin he molisevat kuin ämmät. Katsos kuinka Usa-Jussi itkien halaa Veräjäntaustan Kallea ja miten Mäenpään Esa ja Upeen Miia väittelevät — kah, ett'eivät vaan mene nupusta yhteen! Holt miehet! Ei riitaa saa haastaa; joisitte viinan ettekä mieltänne! Niin hän puhui riitelijöille. Mutta kuin he eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan tätä ystävällistä muistutusta, niin Matti meni välittämään, otti kummankin miehen niskasta kiini, nukersi Esan oikealla kädellään sänkyyn, Miian vasemmallaan ovinurkkaan lennätti.