Priski ryyppy.
Voita ja juustoa rievän kaakun kanssa.
* * *
Suolaista haukea räätikkä-loodan kanssa.
Kalaryyppy.
* * *
Suolaista lampaanlihaa perunaloodan kanssa.
* * *
Kaurankryynipuuroa voita silmässä tai maidon kanssa.
* * *
Pannukaakkua hienon sokerin kanssa.
Kah.
Sahtihaarikka kulki ahkerasti joka ruokalajin välillä, ja aika jaakkoa se sahti olikin. Pidettiin tässä pöydässä puheitakin, vaikk'ei yhtään tuommoista yksijaksoista, saarnantapaista. Tosin kyllä Matti puhui joskus pidemmältäkin, mutta tuon tuostakin tekivät pöytäkumppanit muistutuksiansa ja väitteitänsä. Luulen sentään näissä pöytäpuheissa olleen älyä yhtäpaljon tai oikeastaan yhtä vähän kuin monilla muilla juhlapäivällisillä, joissa pidetyitä puheita sanomalehdet niin laveasti kertoelevat. Matin ja kumppanein puhetavalla on ainakin se etu, ettei puhuja sitä seuraamalla ole aivan suuressa vaarassa "hukata konsähtiänsä", sillä vaitiolo ja yskiminen ovat aivan luonnollisesti puheenjaksoksi luettavat. Mitä siis näillä päivällisillä puhuttiin?
Kaikellaista, ilmasta, kelistä, vuodentulosta, viljan hinnasta ynnä muusta.
Vähän väliä loin minä silmäni Esteriin, joka tuossa sievänä ja siistittynä kantoi ruokavateja pöydälle ja pöydästä pois. Hän oli siis talkoossa "passarina". Kuinka somana hän liehui edestakasin pirtin ja sodan välillä. Aivan kuin tyhjä oli pirtti mielestäni silloin kuin ei hänen "sinikierttyä" hamettansa ja kiiltovyötänsä näkynyt!
Puhuttiin siinä pöydässä Anttilan emännän kuolemastakin ja kuinka isäntä suree itsensä hassuksi, suree niin hirveästi, ett'ei taida ikänä naimaan mennä, vaikka moni tyttö kyllä "hypän kengässä" menisi hänelle, — sillä mikäs rikkaalle, ja semmoiseen taloon, mennessä oli.
— Niin, honotti Aapelin Malakias, vuositulos miehelle muijan kuolema on.
— Niinpä vaan, puuttui puheesen Matti, jos minunkin muijani kuolisi, niin vesikiuluun kastaisin nestuukin, ja sillä mä sitte haudalla tavan takaa silmiäni tuhraisin.
— Miksi niin, kysyttiin joukosta.
— No ajattelisivathan plikat silloin, että voi kuin se piti muijansa hyvänä, kuin noin suree; — ja totta vieköön, uusia saisin vaikka viisi joka sormeeni.