"Ja mitäs minun muuta auttoi kuin totella. Minä rupesin astumaan ylöspäin. Mutta hutiloiden oli muurattu ruplaiset portaat! Kyllä ne kiilsivät ja välkkyivät satojen lopottavien päreiden valossa, mutta joka askeleella ne kiilsivät ja liukuivat toinen toisensa päällitse, niin että pelkäsin henkeäni. Ja se pytty raatokin painoi niin hirmuisesti. Pääsin sentään viimeinkin koko ylös. Teki mieleni jo levätä; mutta karvakinnas näkyi taas rautaovesta ja partasuu huusi: 'ylös, ylös maailman ullakkoon Yrjö, ja vie pyttys' kanssa!'"
"Astuin vielä askeleen, ja armahda sitä melua, joka syntyi!"
"Hirmuiset portaat rupesivat elämään; jok'ainoainen rupla rupesi pyörimään kuin tarapaappa, pyttyni nappula meni poikki, ja minun kiiltävät ruplani menivät yhteen iloon ja rupesivat tanssimaan samaa katrillia toisten kanssa. Ja minä rupesin vajoamaan aina syvemmälle tanssivien ruplien sekaan. Vilkasin sivulleni kerran vielä, ennenkuin Hornaan piti menemäni; ja silloin olikin iloni muuttunut. Istuin siivotussa pirtissä ja pidin pyttyni kantta kädessäni. Nuori mies istui pöydän päässä ja luki suurta kirjaa; vaimo, joka oli juuri kuin sinä, Esteri, toi minulle lämmintä maitovelliä syödäkseni. Siinä pirtissä oli niin hauska olla. Minun piti miehelle rupeaman puhumaan; olisin kysynyt häneltä, keitä nuot partasuut hantvärkkärit olivat, mutta samassa istuin jo taaskin pyttyni kannella, jota hämmähäkin seittilangasta laskettiin alaspäin. Mutta lasku kävi nopeammin kuin nosto; ryskähti kerran taivaan pelistukki taas, lanka meni poikki, ja minä putosin maahan. Mätkähti tanner allani silloin rumasti, ja luulin meneväni tuhanneksi pliiskaksi. Kourin ympärilleni, löysin tulukseni, otin valkean ja havaitsin olevani omassa pirtissäni ja omassa sängyssäni. Rupla-pyttykin oli koreasti sängyn alla".
"Ja joka ilta, kun nukkua alotin, rupesi kuulumaan pelistukin rytinä, niinkauvan kuin pytty oli pirtissä. Vasta sitten kuin pytyn sinulle annoin, sain rauhassa maata".
"Joskus teen vieläkin unissani matkoja; vaan tavallisesti käy matka tukevimmilla keinoilla, enkä milloinkaan enää ole saanut kuulla karheaa käskyä partaisesta suusta, — menemään maailman ullakkoon".
Sellainen oli siis Yrjön uni; ihmekös se, jos yksinäisyydessä jotakin tulee mieleen ja uniin yksinäisen hyljätyn miehen, jolla ei muuta seuraa ollut kuin pytyllinen ruplia.
Kustaa, heinäkuun 10 p.
Yrjökin on siis mennyt "kaiken maailman tietä". — "Tahtoisitteko pappia", kysyi Esteri häneltä eilenaamulla.
"Jos hänen antaa olla", hän vastasi.
Kun me illalla istuimme hänen vuoteensa vieressä, ja pärevalkea loi punertavan valonsa hänen römyliäisille kasvoillensa, rupesi Esteri veisaamaan niinkuin tavallista on. Yrjön kasvoilla ei näkynyt liikkeen väräystäkään, silmänsä olivat ummessa ja raskaasti virtasi hänen rinnassaan elämän tyrehtyvä vuolle.