"Ehk'on mies sitten vähä niinkuin mettittynyt?"
"Ei suinkaan! Ahkera se on kirkkomies; ja jos oikein muistan, niin hän on ollut rakkauden priiskeissä oikein herrasmamsellien kanssa".
"No sun perhana".
Näin jutellen menivät miehet kellotapuliin ja pysähtyivät n.s. kellotapulinjalkaan, jossa säilytetään paaria, lapioita y.m.
"Eihän täällä ketään olekaan", sanoi Muikkulan Matti.
"Tuossahan on itse ukko Simpsooni", honotti "toimitusmies", — "monta Mooseksen aikaa on hän uskollisesti palvellut tätä seurakuntaa; mutta kun rippikoulupojat, ne ärmätit rupesivat sen kanssa koirankuria tekemään, sovittelivat piippuja ukko paran suuhun ja muitakin juonia harjoittelivat, niin silloin — noin kolme vuotta sitten — käski provasti minua tuomaan ukon tänne kellotapulin jalkaan. Hyvä on, varsin topraa, että kerrankin äijä pääsee löysän kirjoista ja saa vakinaisen paikan! Ja kyllä maar hän yhtä uskollinen on sinullekin kuin tälle kunnioitetulle seurakunnalle — — — Hän on väkevin mies, mitä ikänä olen kuullut, aasin leukaluulla — —"
"Mitä veikeitä? Niinhän se on — mutta — —"
"Kyllä se nättiruokainen on, on maarian".
Siinä seisoivat miehet, pullea ja heleän punainen Simpsoni, jotenkin kömpelötekoinen puuveistos, katseli heitä vakavasti. Sattui siihen tulemaan pari muutakin miestä yhteen iloon, kuten sanotaan.
Mutta totisena, kädet ylöspäin ojennettuna seisoi Simsoni valmiina nojaamaan pylvääsen ja kaatamaan uudestaan filistealaisen Dagonin temppelin tahi — kannattamaan saarnatuolia, kuinka vaan, näet, tahdottiin. Epäilemättä olikin viimemainittu toimi hänestä mieluisempi, sillä mahdoton oli uskoa, että punaposkinen ukko, jonka kasvot loistivat ihan tyytyväisyyttä ja hyvinvointia, olisi milloinkaan edes kiukustunut, sitä vähemmin itseään ja muita tappamaan ruvennut.