Kauvan katseli Muikkulan Matti vuoroin Simsonia, vuoroin Topra-Honoa, ja sanoi vihdoin korvallistansa raappien: "olet mar sinä se Topra-Hono!"
Mutta silloin sai Matti marssia tapulista ulos, sillä kellonsoittaja tempasi jalkapuun kupeelta touvivyhden ja uhkasi sillä Mattia. Haukuntanimeänsä eli "kölliänsä" ei hänen ollut paremmiltakaan tarvinnut kuulla, saati sitten Muikkulan Matilta, tuolta "kirpun-nylkijältä", joka rengillensäkään ei ruokaa soisi.
"Oma syys, oma syys", huusi hän Matille, joka mutisten käveli kellotapulin edustalla, "ei rengin ruokaa saa kysymykseen ottaa, sen mies syö mitä mies syö".
Tapulin edustalla tuli Mattia vastaan Reijon Jussi, riski ja tuore mies. Hänen pestasi Matti, eikä ensinkään udellut hänen nätti- tahi iso-ruokaisuuttansa.
Sananlaskuna kulkee paikkakunnalla vieläkin tänäpäivänä: "nättiruokainen kuin Muikkulan Matin renki".
Mutta kun Justiina emäntä kerran taas oli pahalla päällä ja valitti miesten syövän niin hirveän paljon, niin silloin Reijan Jussi sanoi hänelle: "ei se porusta parane, sen mies syö mitä mies syö; pötyä siis pöytään taikka pöytä pihalle!" Niin hän lausui aamiaista syödessään ja pisteli ahkerasti poskeensa ohrapuuroa.
"Niinhän se on", sanoi Muikkulan Matti siihen ja muistutti: "mies syö, mies saa, miehelle Jumalakin antaa".
II.
Se oli melkein samaan aikaan sekin. Oli jouluaamu. Kirjavana kiilui taivaan kansi, ja hopeanhämärän valovirran vuodatti maanpäälle kiperäsarvinen keltakehästään pilkistävä kuu.
Kauroja, oluella kasteltuja kauroja olivat saaneet Muikkulan juhdat. Oikein kuoppi kavioillansa köyhkeää lunta Tuomaan-markkinoilta vaihdettu Kimo, hän kun levottomana seisoi porstuan edessä kirkkoväkeä rekeensä odotellen. Päätänsä hän ravisteli uljaasti, ja vempeleesen sidottu kulkunen helähteli.