Tuolla haamoittaa Kallasvuori hämäränä varjona, tuolla levenee kirkonkylän jäinen lakeus — — ja tuolla alhaalla on pieniä tähtiä, jotka akkunoissa loistavat; tuolla rannassa on Taavetin pieni mökki, ja senkin akkunasta tuikuttaa kynttilä.
"Nyt leikittelee joulujuhla talven raikkaassa ilmassa", sanoo hän.
Mutta pappi saattaa jo pian tulla, ei ole siis aikaa unelmiin! Soittajan täytyy olla varoillaan. Ja jospa jo pian tuliskin vaan, sillä pakkanen näyttää olevan halukas tallukoihin tarttumaan!
Vielä vilkaisee soittaja luonnon temppelin jouluista koreutta; mielihyvällä pysähtyy ukon huurreripsinen silmä taikavaloiseen koivistoon ja siirtyy sieltä kirkkopihaan, josta ristein varjot yhdessä kuutamovuolteen kanssa luovat vaihtelevaisen taulun. — — Siellä, siellä — —! Mutta jo kuuluu tuttu kulkunen — se on provastin kulkunen. Jo tulee hän lähemmä. Niinköhän se provasti onkaan, kun noin lujaan ajaa? Onpahan niinkin — jo ajaa hän läpikäytävän kohdalle — ihan provastin kimo, ihan provasti itse — ja miu mau! Papinkello soi. Eikä joudu soittaja enää ulos vilkumaan, hihnasta hän vaan vetää tarmonsa takaa, vetelee oikein lämpimäksensä.
"Aikasin se provasti tänään tuleekin", tuumasi suntio ja avasi sakastin oven selki selälleen.
Mutta eihän sitä provastia kuulunutkaan.
"Missähän se nyt viipyy, vaikka papinkello jo soi", tuskitteli suntio.
Tapulissa seisoskeli Taavetti odotellen Jumalanpalveluksen alkamista, että saisi "yhteen soittaa" ja sitten mennä vähän lämmittelemään. Hänen apulaisensa olivat jo tulleet Mikkolan joulupahnoilta, kopistelivat jalkojaan ja — odottivat merkkiä suntiolta.
Mutta mitä ihmettä? Johan sieltä taas yleisestä kilinästä selvään voi eroittaa provastin kulkusen. Mitä vietävää!
Soittajat tirkistävät läpikäytävän puoleen. On se provasti, on — se on provastin toinen persoona, selvään näkyy kuutamossa kenokaulainen Kimo, ja Kimon helisevän kulkusen tuntevat soittajat selvästi.