Tyttö otti hänen kätensä ja vastasi tervehdykseen. Silloin muisti Ivar Lyth äkkiä, ett'ei hän tiennyt tytön nimeä ja ainoastaan jotakin sanoakseen kysyi hän sitä häneltä.

"Maria Jansson", vastasi tyttö. Kun tyttö sanoi sen, hymyili hän ja lisäsi, että hän aivan hyvin tiesi, että hänen nimensä oli Ivar Lyth. Sen oli hän saanut tietää tehtaassa.

Nuorella miehellä ei ollut mitään vastaamista tähän muistutukseen. Hän kulki vain ja ajatteli, että hän itse ei mistään hinnasta maailmassa olisi voinut kysyä keneltäkään tytön nimeä ja sillä aikaa alkoivat he kulkea eteenpäin toistensa rinnalla. Ivar Lyth'iä hämmästytti, että nuoren tytön ääni nyt aamusarastuksessa kuului niin erilaiselta kuin sillä oli tapana hänen illalla sanoessaan hyvää yötä. Se kuului nyt kirkkaalta ja kylmältä. Hänen silmänsä olivat myöskin kylmät. Ivar Lyth piti, että tytöstä yht'äkkiä oli tullut kuin toinen ihminen. Kaikki mitä hän oli ajatellut ja tuntenut ja uneksinut — se oli vain jotain, mitä hän oli kuvitellut. Mihin oli joutunut yhteys niiden kummankin välillä? Oliko tyttö tosiaankin niin yksinäinen ja onneton, kuin hän oli ajatellut? Hän ei osannut saada selvää tunteistaan, mutta hän toivoi itsensä kauaksi pois. Nuori tyttö oli hänelle vieras, joka ei sopinut hänen elämäänsä, ja jonka kanssa hänellä ei ollut vähintäkään tekemistä.

Kaiken tämän tunsi hän niin selvästi ja kirkkaasti kuin minä sanon sen nyt; hän ei vain voinut pysyä kiinni siinä ajatuksessa. Luultavasti oli niin, että kaikki, mitä hän oli ajatellut näinä viime päivinä, piti häntä vielä kahleissaan, niin että hänen täytyi puhua sellaista, mitä hän ennen oli ajatellut, mutta nyt ei enään tuntenut. Tai myöskin oli hän vihastunut itseensä sentähden, että hän oli ajatellut niin paljon kaunista tytöstä, jota hän lähemmin ajateltuaan piti niin vähäpätöisenä. Varmaa on, että hän aivan äkkiä kysyi:

"Missä on Mari ollut yön?"

Samassa kuin hän oli sanonut ne sanat, katui hän. Mutta oli myöhäistä tehdä uudestaan, mitä oli tapahtunut ja tyttö jatkoi kulkuansa hänen rinnallansa katsomatta ylös.

"Minkätähden kysytte te sitä?" kysyi hän.

Mitä hän vastaisi? Mitä voisi hän vastata? Silmänräpäyksessä muisti hän kaikki, mitä oli ajatellut ja tuntenut useina päivinä, kaikki, mitä oli tuntenut viimeisenä yönä. Hän tuskin tiesi enään, että puhui toiselle. Oli kuin olisi hän ainoastaan jatkanut puhelua itseksensä. Tuokiossa oli hän sanonut hänelle, kuinka kaunista hänen mielestänsä oli ollut, kun hän oli sanonut hänelle hyvää yötä, ja kuinka hänellä oli tapana maata ja katsella häntä kunnes kaasulamppu sammutettiin. Kun hän puhui, kulki tyttö ja hymyili kuin olisi kuullut jonkun kertovan kaunista satua. Ivar Lyth piti hymyilyn kohdistettuna itseensä ja kenenkään pyytämättä kertoi hän Marialle, että hän ei koskaan ollut epäillyt häntä mistään pahasta, mutta että häntä surettaisi, jos hän olisi joutunut huonoille teille. Hän sanoi hänelle, että hän näytti liian hyvältä siihen ja kun he nyt lähestyivät tehdasta, kysyi hän, eikö tyttö tahtoisi odottaa häntä illalla, koska heillä oli sama matka kotiin.

Maria lupasi tämän estelemättä, eikä hän ottanut pahakseen, että Ivar Lyth oli ajatellut hänen voivan joutua harhapoluille. Sellainen epäluulo tuntui hänestä aivan luonnolliselta ja hän lupasi tyynesti, että hän illan tultua kertoisi hänelle, missä oli ollut.

Ivar Lyth ei, merkillistä kyllä, tullut onnelliseksi tästä lupauksesta. Hän päinvastoin kulki ja ajatteli, että hänen tulisi keksiä joku tekosyy pitääksensä itsensä loitolla. Koko päivän humisi ja jyskyi hänen aivoissansa kuin olisivat vieraat äänet varoittaneet häntä ja tahtoneet pidättää häntä. Mutta hän vastasi äänille ei voivansa rikkoa lupaustansa ja että jos hän löytäisikin tekosyyn siihen, ei tyttö uskoisi häntä. Hän vastasi edelleen, että hänen välttämättömästi täytyi saada vastaus kysymykseensä, ja jos hän ei tapaisi tyttöä, ei hän koskaan saisi tietää, missä hän oli ollut yötä. Tämä vastaus kielellään jätti hän työnsä samalla minuutilla kuin suuri kello löi ja meni ulos tapaamaan Mariaa.