Hän sanoi sen kitkerästi ja lyhyesti, äänellä, joka vapisi inhosta. Hän kuuli oman äänensä kummallisen selvästi ja se leikkasi hänen korviansa. Ja kun sanat sitten olivat lausutut, makasi hän hiljaa eikä voinut katsoa vaimoonsa. Hän kuuli Marian lakkaavan itkemästä ja hän ymmärsi peloittaneensa hänet niin ankarasti, että hän unohti ensi alakuloisuudentunteensa ja istui nyt hiljaa odottaen miehen sanovan jotain.
Mutta miehellä ei ollut enään mitään sanottavaa. Hän makasi hiljaa eikä ymmärtänyt, että todellakin oli sanonut niin pahoja sanoja. Hän kysyi itseltään, eikö se ollut totta. Eikö hän sitten toivonut pääsevänsä hänestä? Kyllä, kyllä. Jo silloin oli hän toivonut ett'ei koskaan olisi nähnyt häntä. Se tuntui hänestä vain niin hirvittävältä, että oli antanut hänen tietää sen. Se oli melkein samaa kuin uhallansa pistää veitsi hänen sydämeensä. Hän ei voinut kestää ajatusta että oli tehnyt jotain niin pahaa ja tehdäksensä kaikki hyväksi jälleen, sanoi hän hänelle olleensa joitakuita päiviä alakuloinen, vaimon ei pitäisi välittämän, mitä hän oli sanonut, hän usein, ollessaan surullinen, tapasi sanoa sellaista, mitä ei tarkoittanut. Sitä pyysi hän hänen muistamaan tulevaisuuden varalle eikä rasittamaan sellaisella mieltänsä. Oikein vakuuttaakseen hänelle tarkoittavansa hänelle hyvää, sanoi hän edelleen, ett'ei Marian enään tarvitse työskennellä tehtaassa. Hän oli sairas ja tarvitsi jäädä kotiin hoitamaan itseään. Hän jäisi kotiin nyt heti. Hän, Ivar Lyth, tekisi työtä heidän kummankin puolesta ja ottaisi kaikki hartioillensa. Hän tahtoi tehdä sen, että Maria näkisi ett'ei hän ollut tarkoittanut mitään pahaa.
Tuskin tarvinnee huomauttaa, että tämä oli juuri se, mitä Ivar Lyth'in ei olisi pitänyt tehdä. Hän otti kaiken taakan hartioillensa ja kun hän teki sen, on mahdollista, että hän tarkoitti hyvää. Mutta itse asiassa otti hän vastuullensa enemmän kuin jaksoi kantaa ja kun tie silloin käy pitkäksi ja kuorma tuntuu yhä raskaammalta, silloin herää myöskin vastenmielisyys yhä voimakkaampana. Ivar Lyth itse otti heti alusta kuorman kantaaksensa. Mutta kun hän sitten tunsi, että se oli raskas, luuli hän, että vaimo oli käyttänyt hyväkseen hänen lempeyttään vierittämällä taakan omilta hartioiltansa. Siitä kasvoi hänen inhonsa häneen. Se järsi hänen sielunsa pohjalla ja se nakersi onttoa paikkaa ympärillensä. Se kalvoi rikki kaiken, mitä ihmiset kutsuvat omaksitunnoksi ja itsensähillitsemiseksi ja oli päiviä, joina ei mikään rikos olisi ollut mahdoton hänen tehdä. Riippui kenties vain puuttuvasta tilaisuudesta, ett'ei hän sitä tehnyt.
XVIII.
Sillävälin saapui se päivä, jona Ivar Lyth'in lapsi syntyi. Hän oli tehtaassa koko päivän, sillä työmiehellä ei ole varoja pyytää vapaapäivää. Kun hän lähti kotoa oli synnytystyö alkanut.
Se oli kummallinen päivä, jonka Ivar Lyth vietti. Hänen ajatuksensa olivat kerran lähteneet kulkemaan vinoon suuntaan, ja sentähden ei hän kyennyt tuntemaan muuta kuin että oli inhoittavaa, että hän, joka oli syntynyt niin hyvin kuin kadulla, joka ei ymmärtänyt itseään eikä elämäänsä, joka oli yksinäisempi maan päällä kuin kukaan niistä jotka harhailevat yksin ympäri, että hän todellakin saisi lapsen. Kun hän seisoi siinä ajatuksessansa ja ilman että huomasi sitä, kuuli koneitten surinan ympärillänsä, tuli esimies ja kulki ohitse.
"No, tänään paukahtaa kotona sinun luonasi?" sanoi hän.
Ivar Lyth katsoi ylös eikä ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti.
"Seisotko sinä ja uneksit?" sanoi esimies.
Ivar Lyth koetti nauraa.