Kun hän tuli kotiin heittäytyi hän vaatteet päällä vuoteelle ja sulki silmänsä. Hänen vaimonsa ei ollut kotona, ja Ivar Lyth'istä tuntui hyvältä saada raueta ilman että kukaan saattoi nähdä häntä.
Hän makasi hiljaa ja ihmetteli, kuinka oli mahdollista, että se todellakin oli hän, Ivar Lyth, joka oli tässä huoneessa, joka eli ja liikkui ihmisten ja olojen keskuudessa, joita hän ei saattanut ymmärtää eikä arvostella. Samassa kuuli hän askeleita portailta ja joku tarttui oveen. Kuin pistos kulki hänen läpitsensä ja hän avasi silmänsä, jotta ei sisääntulija näkisi, että hän uinahti ja luulisi, että hän nukkui. Se oli Maria, joka tuli ja hän vihastui siitä, että se oli hän. Hän vihastui kuin olisi hänen vaimonsa häirinnyt häntä tärkeässä tehtävässä ja hän makasi ja mittaili hänen vartaloansa silmillään, kun Maria otti päällystakkia yltänsä. Hänellä oli kiinteä hameenliivi yllänsä ja mies näki heti, kuinka suureksi vaimo oli paisunut. Vaimo käsitti hänen katseensa ja huokasi:
"Minä en kyllä voi jäädä työhön kauemmaksi", sanoi hän.
"Ei, minä voin hyvin uskoa sen", mumisi mies.
"Pari viikkoa vielä", jatkoi vaimo. "Mutta kauemmin ei se käy päinsä."
"Ei", vastasi hän lyhyesti. "Sitten saan minä ruveta tekemään työtä yksin."
Hän katui sanojansa sitten kuin oli sanonut ne. Sillä Maria astui vastaamatta akkunan luo. Täällä istuutui hän ja mies kuuli, että hän itki.
"Sinä toivot varmaan pääseväsi minusta", sanoi hän.
Ja kuin pahat henget olisivat asettaneet sanat hänen kielellensä, kääntyi hän ympäri, katsoi vaimoonsa ja vastasi:
"Niin, sitä minä toivon."