Toinen näytti kummastuneelta enemmän puhujan äänen kuin itse sanojen vuoksi. Mutta Ivar Lyth ei antanut hänelle aikaa puhua. Hengenvedossa tuntui puhevirta suhisevan hänen huuliltansa. Hänestä itsestä tuntui kuin olisi hän seisonut vieressä ja kuullut jonkun muun puhuvan ja sanat tulivat selvästi ja tarkasti, kuin olisi hän lukenut ne paperilta.
"Te muistatte sen", sanoi hän. "Minä näen, että te muistatte sen. Minä istuin keinutuolissa teidän huoneessanne. Siellä ylhäällä oli aina niin lämpöistä ja hyvää. Minulla ei ole milloinkaan ollut niin lämmintä ja hyvää. Silloin puhuimme me jostakin, mitä se nyt oli, en muista. Mutta minä muistan sanoneeni teille, ett'en koskaan tahtoisi saada lasta, ja jos saisin, murhaisin minä sen. Jotain sellaista minä sanoin. Mutta minä olen usein ajatellut täytyväni tulla ja sanoa teille, ett'en tarkoittanut sitä. Tohtorihan voi ajatella, että kunniallinen mies ei tarkoita mitään sellaista. Minä sanoin niin vain siksi, että en koskaan ole koettanut sitä itse ja ett'en siksi myöskään tiennyt, mitä sellaisissa tilaisuuksissa tunnetaan. Tohtori ei varmaankaan koskaan ole luullut, että minä tarkoitin täyttä totta?"
Suunniltaan hämmästyksestä vakuutti tohtori, että mitään muuta ei hänelle milloinkaan ollut juolahtanut päähän ja että hän ainoastaan ensi silmänräpäyksessä oli hiukan kummastunut. Ja hän lisäsi, että oli pitänyt noita lausuttuja sanoja niiden katkerien tunteiden ilmauksena, joita Ivar Lyth oli osoittanut omaa äitiään kohtaan.
Työmies ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi sellaisen yhteyden mahdollisuutta, mutta samana hetkenä kuin toinen sanoi sen, tuntui hänestä kuin olisi hän aina itse tarkoittanut samaa.
"Juuri niin", vastasi hän innokkaasti. "Juuri niin. Tohtori on hyvä ihminen, ja te ymmärrätte minua. Se olin minä, jonka olisi pitänyt tulla tapetuksi. Ei kukaan muu kuin minä. Jos minä olisin kuollut, kun synnyin, tai ennenkuin synnyin, ei kukaan olisi sanonut näitä inhoittavia sanoja."
Ivar Lyth ei voinut käsittää, että hän oli voinut lausua nuo mielettömät sanat, tuntea, että ne olivat mielettömyyttä eikä kuitenkaan estää sanojen menemästä huuliensa yli. Ei ole mitään kamalampaa kuin että sellaista tapahtuu ja raivoissaan ymmärsi hän samalla kertaa, että hän kaikella, mitä oli sanonut, oli tehnyt asiansa vain pahemmaksi.
Hän seurasi tohtoria pitkälle eteenpäin ainoastaan, että tämä saisi tilaisuuden sanoa jotain, joka rauhoittaisi hänen levottomuuttansa. Koko ajan kasvoi hänen raivonsa, se oli niin vahva, että se tuntui sairaudelta, joka uhkasi puhjeta ja varastaa häneltä voimat ja terveyden. Hän tunsi itsensä silmänräpäyksessä niin väsyneeksi, että hän tuskin uskoi jaksavansa kulkea eteenpäin. Mutta kummallisella itsensähillitsemisellä onnistui työmiehen — samalla kun hän aivoissaan kuuli kuin äänen tuhansista hyrräävistä pyöristä — ottaa tohtoria kädestä ja sanoa:
"Älkää välittäkö siitä, mitä minä sanon. Minä en voi oikein hyvin tänään. On parempi, että minä menen kotiin lepäämään hetkiseksi."
Ivar Lyth kääntyi ympäri ja lähti tuntien tässä hetkessä kuin olisi hän likellä mielisairautta. Varmaa on, että hän silloin olisi ollut onnellisempi.