Tohtori säpsähti ja silmänräpäyksen luuli Ivar Lyth hänen muistavan heidän viimeistä keskusteluansa. Vilauksessa näki hän edessään ne hirvittävät sanat, jotka hän itse oli lausunut, näki ne kuin olisivat ne olleet kirjoitetut ijäti unohtumattomasti. Jälleen tunsi hän tuon selittämättömän katkeruuden siitä, että joku näki hänet läpitse, joku, joka ehkä näki terävämmin kuin hän itse, ymmärsi häntä ja tuomitsi hänet. Mutta tohtori näytti siltä kuin ei olisi mitään huomannut ja samalla ystävällisellä hymyilyllä kuin aina, sanoi hän:
"Ei, oletteko te mennyt naimisiin? Ja siitä ette ole puhunut sanaakaan minulle?"
"En ajatellut sitä silloin", vastasi mies.
"Ettekö?" jatkoi toinen. Ja hänen äänensä kuului leikilliseltä.
"En, en ollut koskaan nähnyt häntä kun tapasimme."
Tohtori kävi äkkiä vakavaksi, ja jälleen tuntui työmiehestä kuin olisi toinen koko ajan käynyt ja ajatellut niitä sanoja, jotka kerran olivat päässeet häneltä itseltään. Molemmat miehet jatkoivat kulkuaan eteenpäin toistensa rinnalla eikä kumpikaan heistä sanonut mitään. Joka askeleella, jonka he astuivat, kasvoi Ivar Lyth'issä eräänlainen tukahuttava katkeruus ja hän olisi toivonut saavansa jotain syytä purkaa sitä ja näyttää toiselle vihaansa. Äkkiä kääntyi tohtori hänen puoleensa ja ojensi hänelle kätensä:
"Naimisiin meno on hyvin vakava asia", sanoi hän. "Ja minä toivotan teille sydämestäni kaikkea onnea, mitä voi saavuttaa tässä surullisessa maailmassa."
Tohtori nauroi lyhyesti sanoessaan viimeiset sanat ja Ivar Lyth ymmärsi hänen tehneen sen, ei, että hän tänä silmänräpäyksenä olisi ollut leikkisällä tuulella, vaan koska hän ei tahtonut näyttää liian juhlalliselta eikä tunkeilevan ystävälliseltä. Hetkiseksi yllätti työmiehen häpeän tunne pahojen ajatuksiensa vuoksi. Hän kiitti toista, niin hyvin kuin voi. Mutta hän vältti samalla katsoa tohtoria silmiin. Niin, hän arveli omien silmäluomiensa läpi voivansa tuntea, kuinka toisen katse etsi hänen omaansa.
Niin kulkivat he hiljaa vielä hetkisen ja tohtori kysyi, saisiko hän käydä tervehtimässä vastanaineita. Työmies ei kieltänyt eikä käskenyt. Hän ei ajatellut muuta kuin niitä onnettomia sanoja lapsensa tappamisesta, jotka hän kerran oli lausunut ja ennenkuin hän itse tiesi, mitä teki, tai minkävuoksi hän teki sen, oli hän keskeyttänyt keskustelun ja pakoittanut tohtorin pysähtymään.
"Tohtori muistaa kyllä, kun me viimeksi tapasimme?" sanoi hän.