XVI.
On ihmisiä, jotka yksinäisyydessä saattavat kuulla ikäänkuin todellinen höyrylaivan tai koneen kohina täyttäisi heidän aivonsa. Tämä jyske tuntuu hyvin kummalliselta. Se on selvää eikä sitä voi järkeillä tyhjäksi. Ja se tulee sisältäpäin. Se voi olla poissa ajoittain. Mutta se tulee aina jälleen. Kun se tulee, voi alkaa ääneen puhua itseksensä päästäkseen sitä kuulemasta, ja luulee hetkisen unohtaneensa sen tai aivan sen vaienneen. Mutta niin pian kuin hän vaikenee, alkaa ääni uudistetulla raivolla ja tätä ääntä ei voi verrata mihinkään muuhun ääneen maailmassa. En voi löytää mitään muuta, johon sitä vertaisin, kuin, jos voisi kuulla oman verensä kohisevan, kuten joki kohisee yli kivien ja vuorien, niin kuuluisi se tällaiselta. Mutta siinä ohessa on tämän äänen laita niin kummallisesti, että se tuntuu tahtovan tukahuttaa kaiken muun, joka soi tai saattaa soida ihmisessä. Ymmärrys, ajatus ja tahto näkyy vaikenevan, kun tämä kohina alkaa. Se kokoontuu pyörteeksi, ja on kuin itse uppoisi pyörteeseen ja kuulisi sen laulavan päänsä päällä.
Onko joku, joka tietää, mitä tämä ääni merkitsee? Ivar Lyth oli yksi niistä, jotka ovat havainneet sen, ja hän oli kuullut äänen tulevan ja menevän ja tulevan takaisin pitempien tai lyhempien väliaikojen perästä. Hän arveli, että se ennusti hänessä voimaa, joka vihdoin tulisi väkevämmäksi kuin hän itse.
Kukaan ei koskaan uskalla kertoa, että olisi kuullut jotain sellaista, koska hän pelkää, että ihmiset joko nauraisivat hänelle tai pelosta vetäytyisivät erilleen ja jättäisivät hänet yksin. Ivar Lyth ei ollut poikkeus tässä suhteessa. Hän oli pelännyt saavansa kuulla tämän äänen yksinäisyydessään, maannut valveilla pimeässä ja odottanut, että se alkaisi kuulua hänen korvissansa ja hän oli nukkunut tämän pauhinan täristäessä hänen korvakalvojansa kaksinkerroin kovemmin, kun uni teki hänen jäsenensä raskaiksi kuin lyijyn. Mutta ei koskaan ollut tämä kammo kiduttanut häntä niin kuin ensimäisinä päivinä hänen naimisestansa.
Paetaksensa vaimonsa seuraa ja saadaksensa olla yksin, meni hän tällöin ulos eräänä sunnuntaina. Ja silloin tapahtui, että hän kohtasi sen miehen, jonka seuran hän tuskin puoli vuotta sitten niin äkkiä oli jättänyt. Tohtori tuli häntä vastaan kadulla kuin ei mitään olisi tapahtunut ja tervehti yhtä ystävällisesti kuin ainakin.
Ivar Lyth ei ollut koskaan puhunut tohtorille, missä hän asui, koska hän tunsi eräänlaista ujoutta olla huoneosakkaana ja koska hän tahtoi, ett'ei tämä mies, jonka kanssa hän oli vaihtanut ajatuksia, näkisi, kuinka kurjalta hänen kotinsa näytti. Sentähden ei tohtori ollutkaan voinut ottaa selvää entisestä ystävästänsä, jonka hän muuten varmaan olisi tehnyt. Tämän sanoi myöskin tohtori ensimäiseksi ja kysyi sen ohessa, oliko hän jollain tavoin loukannut toista.
Ivar Lyth vastasi kieltävästi, sillä aikaa kun hän sisässään toivoi toisen monen penikulman päähän. Niin paljon arveli hän tänä aikana eläneensä, että oli unhoittanut sen ajan, jolloin he molemmat tunsivat toisensa. Ei kertaakaan ollut hän ajatellut, että tohtori oli olemassa tai muistanut, että hänellä oli ollut tapana istua hänen luonansa saamassa ravintoa sille elämälle, joka nyt joutuisi perikatoon. Ivar Lyth tuijotti edessään olevaan mieheen kuin kummittelijaan kuolleitten valtakunnasta, ja hän ymmärsi heti, että hän ei koskaan voisi selittää toiselle, että se ei ollut epäkiitollisuus, joka oli pidättänyt häntä poissa.
"Minkätähden en ole nähnyt teitä nyt puoleen vuoteen?" kysyi sillävälin tohtori.
Minkätähden? Kuinka osaisi Ivar Lyth vastata siihen kysymykseen?
Tiesikö hän sen sitten itse?
"Minä olen mennyt naimisiin", vastasi työmies tylysti.