Niin täydellisesti ilman mahdollisuuksia kääntyä takaisin oli Ivar Lyth nyt, ja näyttäneekö se käsittämättömältä — hän oli onnellinen huolimatta siitä, että hän tunsi onnettomuuden tarttuvan itseensä limaisine sormineen. Hän työnsi ajatuksen onnettomuudesta takaisin ja hänellä oli voimia siihen. Yö yöltä hiipivät molemmat nuoret toistensa luo, päivä päivältä jakoivat he suuret ja pienet. Kaikki oli kuin unta, josta Ivar Lyth heräsi sinä yönä, kun Maria kertoi hänelle, että hänestä tulisi isä.
Minä tiedän, että mitä minä nyt kerron, kuuluu hyvin jokapäiväiseltä, ja minä ymmärrän, että tuskin voin selittää, kuinka tämä jokapäiväinen tälle miehelle jo alusta näytti olevan jotain aivan toista ja enemmän. Minun täytyy pyytää teitä uskomaan minua, kun minä sanon, että mitä tapahtui, tuli hänen yllensä hillitsemättömän mahdin voimalla, kietoi hänet ja pakoitti hänet tielle, jota hän ei tahtonut kulkea. Hän sanoi itsellensä jo alussa, että hänen täytyi kulkea sitä. Niitä vastaväitteitä, joita hän teki sisässänsä, ei hän ilmaissut kenellekään. Ja kuten Maria sanoi ensi hetkestä tunteneensa itsensä sidotuksi häneen, niin tiesi hän myöskin olevansa sidottu Mariaan. Eroitus oli vain se, että tyttö oli iloinen ja tyytyväinen siitä, kun hän taas kirosi hetkeä, joka oli sitonut heidät. Mutta ei sanallakaan antanut hän tytön ymmärtää tätä sisäistä riitaisuuttansa, joka jo alusta alkaen laski perustan hänen vihallensa tätä naista kohtaan, joka oli tuleva hänen vaimoksensa ja joka jo oli se. Ei tavullakaan viitannut hän, että hänen sisässänsä asui jotain kaikesta siitä, jota minä nyt heikoin sanoin koetan tuoda esille. Kun hän kuuli Marian sanovan, että hänestä tulisi äiti, kulki kuin veitsiä hänen lihansa läpi. Mutta hän puri hampaansa tuskasta yhteen ja kun hän kuuli Marian sanovan: "Ethän sinä vain menne luotani!" tiesi hän, ett'ei koskaan, koskaan se olisi hänelle mahdollista. Hän sanoi olevansa iloinen, että oli käynyt kuten oli käynyt ja että he tulisivat toimeen, kuten niin monet muut.
Mutta hänen sisässänsä kalvoi jo se mato, joka lopettaisi kalvamalla hänen sekä sydämensä että aivonsa.
XV.
Naiminen on rikasta varten, on joku ollut kylliksi julma sanoakseen, köyhän ei koskaan pitäisi rakastaa. Siitä asti kun Ivar Lyth oli niin suuri, että osasi ajatella omin neuvoin, oli hän ihmetellyt, mistä se tuli, että ei ollut voimaa, joka voisi estää virrottain likaisia lapsia tulvimasta köyhien korttelin kaikkien äyräitten yli. Onko sitten ilo saada rakastaa naisesta niin suuri, että se voittaa koko elämän kurjuuden, ja onko riemu saada pitää lasta käsivarsillansa niin ääretön, että kaikki miettiminen, punnitseminen ja kaikki järki sammuu tuoksi lyhyeksi silmänräpäykseksi, joka ainakin Ivar Lyth'illä oli niin kamalasti sekoittunut kammolla?
Ivar Lyth sanoi kuitenkin itsellensä olevan luonnollista, että Maria kuten jokainen muukin nainen tahtoi saada häpeänsä vaihdetuksi kunniaksi tulemalla niin pian kuin mahdollista kutsutuksi naiduksi vaimoksi. Ja hän piti yhtä itsestäänselvänä, että hän itse kuten moni muu mies katsoisi kunniansa vaativan suojella hänen, Marian, kunniaa. Mistä tuli, että he saattoivat mennä naimisiin? Niin, kuinka on sellainen kaikkein useimmissa tapauksissa mahdollista? Ivar Lyth ansaitsi siihen aikaan neljätoista kruunua viikossa ja Maria seitsemän. He arvelivat omistavansa enemmän kuin kylliksi — ei ollut ketään, joka ei olisi sanonut sitä heille, ja Ivar Lyth säilytti itsellänsä, mitä tiesi, nimittäin että Marian ansio ei olisi pitkäaikainen. Se ajatus oli hänestä muuten samantekevä. Sillä kärsiä, sovittautua siihen, joka kuitenkin on välttämätöntä, raahustaa ja vetää eikä koskaan saada lepoa — mitä olisi hän välittänyt siitä! Se, mikä täytti hänet tuskalla oli esitunne, jota ei koskaan kokonaan voisi saada vaikenemaan, että juuri senkautta, että hän joutui naimisiin, tulisi hän kärsimään, mitä ei kukaan ennen häntä ollut kärsinyt. Hän tulisi kärsimään, mitä kaikki muut kärsivät ja omansa lisäksi. Tuli aika, jolloin tämä mies ei voinut käsittää, että milloinkaan oli seurannut vaimoansa papin luo.
Mutta sitten kuin he kerran olivat alkaneet siitä puhua, oli kuin päätös jo edeltäkäsin olisi tehty. Oli kuin olisi joku kiiruhtanut hänen tekojansa, ruoskinut niitä eteenpäin. He menisivät naimisiin, se oli luonnollista, ja kun he kerran olivat päässeet niin pitkälle, kävi heille yht'äkkiä selväksi, että naimisen tuli tapahtua niin pian kuin mahdollista. He alkoivat jälleen laskea, mitä heillä oli, ja se näytti heistä olevan kylliksi ja mahdollista. Huonekaluja otettiin vähittäismaksulla, huone vuokrattiin ja he seurasivat toisiansa kuulutuksia ottamaan. Ivar Lyth tuskin tiesikään, ennenkuin eräänä päivänä seurue oli kokoontunut pieneen huoneeseen, josta oli tuleva hänen ja Marian koti ja silläaikaa kun vieraat istuivat ja odottivat heitä, menivät hän ja Maria todistajinensa papin luo.
Se oli kummallinen hetki, jona he seisoivat siellä hänen huoneessaan ja odottivat. Ivar Lyth sai yhden kohtauksistansa, kun hän näki selvästi kaikki eikä hän saattanut ymmärtää, mikä voima oli hänet laahannut sinne. Ja kuitenkin — eikö se ole kummallista? — kuitenkin oli hänelle epämääräinen tunne, että jotain onnellista oli tapahtunut hänelle. Oli lauantai-ilta ja päivä senjälkeen saisivat he olla työstä vapaina. Heillä olisi oma huone asuttavana. Kukaan ei häiritsisi heitä, kukaan ei keskeyttäisi heidän keskusteluansa, kukaan ei katselisi, kun he hiljaa keskustelisivat toistensa kanssa. He kohtaisivat toisensa ruoka-aikoina ja heillä olisi rauhallinen nurkka, johon he voisivat tulla ja jota he saattaisivat kutsua omaksensa.
Se kiihko, jota tämä mies tunsi, oli niin harvinaista, että se ei voinut purkautua eikä saada ilmaa, ja keskellä kaikkea hämmentynyttä, joka raastoi häntä kappaleiksi, kävi hän juhlalliseksi kun pappi alkoi lukea vihkimäkaavaa. Kun hän asetti sormuksen vaimonsa sormeen, ei hän ajatellut, että se oli väärää metallia ja hän tunsi kuin olisi rauhallinen, kaunis unhoitus levinnyt sen ylle, mitä hän juuri oli tuntenut. Kun pappi sitten toivotti heille onnea, palasi rauhattomuus silmänräpäykseksi. Mutta se katosi taas ja kun he olivat kestinneet vieraansa ja olivat yksin pienessä yliskamarissaan, silloin asettautui Ivar Lyth akkunan viereen ja katseli kadulle. Ja niin ihmeellisesti ovat vastakohdat yhdistetyt ihmissydämessä, että hän tässä silmänräpäyksessä ajatteli saavuttaneensa, mihin kaikki ihmiset pyrkivät.
Samassa tunsi hän käden, joka kosketti hänen olkapäätänsä ja muisti, ett'ei ollut yksin. Ivar Lyth asetti käsivartensa vaimonsa vyötäisten ympäri ja suuteli häntä kauan. Hän vapisi sisäisesti ja se saattoi yhtä hyvin purkautua nauruun kuin itkuunkin. Mutta oli hämärä, ja hänen oli helppo kätkeä kasvonsa.