Tyttö esteli, mutta hän oli itsepäinen, ja vihdoin pyysi hän häntä. Hän ei ajatellut muuta kuin että oli sääli tyttöä. Hän kumartui alas ulko-ovea kohti ja piteli kättään ovenreiässä. Sieltä tuuli kylmästi ja pitkin ovipieltä levisi kuurajuova.

"Sinä saat täällä kuoleman", jatkoi hän.

Ja hän pyysi tyttöä kiiruhtamaan, sillä hän itse seisoi ja paleli.

Silloin nousi tyttö vuoteelta, ja puolipimeässä — muutamia hiiliä hehkui vielä uunissa — seisoivat nämä molemmat nuoret ihmiset milt'ei alastomina toisiansa vastassa. Ennenkuin Ivar Lyth oli ennättänyt ajatella, mitä teki, oli hän asettanut kätensä tytön vyötäisten ympäri — ja sitten — seurasi hän häntä takaisin.

Niin yksinkertaisesti saattaa tapahtua, että rakkaus ottaa herruuden kahden ihmisen elämässä. Tässä ympäristössä viettivät he kumpikin rakkauden juhlaa. He tunsivat vetoa toisiinsa siksi, että he olivat nuoria ja olivat tulleet ystäviksi. Päivä päivältä olivat he seuranneet toisiansa, puhuneet toistensa kanssa, surkutelleet toisiansa, auttaneet toisiansa sillä vähällä, millä saattoivat. Tänä hämäränä yönä tuli heistä mies ja vaimo. Hiilet sammuivat takassa. Tuli pimeä heidän ympärillensä eikä Maria koskaan nähnyt, kuinka se mies, jolle hän oli antautunut, puristi käsiään epätoivoissaan siitä, mitä oli tapahtunut. Kuin salama vihlaisi läpi hänen ajattelemattomuutensa tämä: nyt oli hän sidottu, kenties ainaiseksi. Ja ajatukset kääntyivät takaisin vanhalle ladullensa. Ivar Lyth ei saanut sitoa naista itseensä, hän ei tahtonut sitä, hänelle ei nainen saanut synnyttää lasta. Oma koti ja oma pesä ei ollut häntä varten. Kuin neulanpistos kulki läpi hänen sielunsa, hänen ympärillänsä tuli tyhjää. Hän makasi lamautuneena tuskasta, aika seisoi hiljaa hänen kammontunteensa kuohutessa ja hän unohti pitkäksi ajaksi, ett'ei ollut yksin.

Hän tuli tuntoihinsa kuullessaan Marian itkevän. Hän itki niin hiljaa ja hänen itkunsa ääni kuului niin heikosti. Eikä hän myöskään nyyhkyttänyt. Mutta Ivar Lyth tunsi, miten kyynel toinen toisensa perästä putosi hänen poskillensa. Ennenkuin hän arvasi sanaakaan, oli hän unhoittanut oman tuskansa hänen vuoksensa ja ottaessaan hänet käsivarsilleen lohduttaakseen häntä, sanoi hän hänelle kaikkea hyvää, mitä taisi. Niin, hän sanoi olevansa onnellinen siitä, että rakasti häntä.

"Mitä luulet sinä minusta", kuiskasi Mari vastaukseksi. "Mitä olet sinä ajatteleva? Kuin kevytmielinen nainen seuraan minä sinua sinun vuoteellesi ilman että sinä edes pyydät minua ja antaudun sinulle. — Oi! Sinun täytyy luulla, että minä olen huono, kevytmielinen, ja että minulla on ollut muita ennen sinua. Mutta sinun tulee uskoa minua nyt, Ivar, kun minä sanon sinulle, että minä en koskaan ole pitänyt kenestäkään ennen sinua, eikä koskaan ole kukaan saanut minulta mitään, vaikka minä olen niin köyhä ja vaikka on ollut monta, jotka ovat houkutelleet. Mutta ensi hetkestä kun minä näin sinut — minä en voi sanoa, miten se oli. Mutta oli joku minun sisässäni, joka sanoi minulle, että sinua minä uskoisin. Oli edeltäkäsin määrätty, että sinä tulisit minun tielleni ja jos minä olisin kieltänyt vaikka sata kertaa, olisit sinä kuitenkin saanut minut viimeksi. Minä tiesin sen, kun makasin tuolla ja tunsin, miten sinä katselit minua. Niin, minä tiesin sen ensi kerralla kun sinä tulit sisään ja minä istuin siellä ja kun riippui sinusta saisinko minä jäädä."

Hän sanoi tämän ja paljon muuta. Hän itki niin että hänen sydämensä oli ratketa, että oli antanut Ivar Lyth'in saada tahtonsa perille ja että hän nyt epäilisi häntä kevytmielisyydestä, ja että hän rakasti häntä ja oli onnellinen. Ivar Lyth ymmärsi kaiken ja hän unhotti päätöksensä. Hän unhotti mustat ajatuksensa, joiden hän kuitenkin yhä tiesi sukeltavan esille. Hän unhotti tuskansa tulevaisuudesta ja elämästä ja antoi toiselle kaikki lupaukset, joita nainen voi vastaanottaa mieheltä.

XIV.

Kun minä nyt kirjoitan tämän miehen kohtalosta, näyttää kaikki minusta niin selvältä ja niin yksinkertaiselta kuin kaikki hänen elämässään oikeastaan alkoi. Ennen oli hän nukkunut tai vain heilunut elämässä. Kaikki oli käynyt niin hiljaa ja verkallensa eteenpäin, lapsesta nuorukaiseksi, nuorukaisesta mieheksi. Ivar Lyth'illä oli ollut keveätä ja hänellä oli ollut kovaa. Pahaa ja hyvää oli hän tehnyt vuorotellen, mutta ei koskaan mitään, joka sitoi häntä ja ajoi häntä itse elämän pyörteeseen. Tiedättekö, mikä se on? Oletteko katsoneet pyörteeseen. Se kiehuu teidän silmienne edessä ja te näette, että putoatte siihen. Te tiedätte, että kun se tapahtuu, on teidän elämänne lopussa, ettekä te pääse milloinkaan sieltä. Mutta kuitenkaan ette te voi auttaa itseänne puristuksesta. Kuitenkin täytyy teidän liukua aivan alas kuolemaan ja kadotukseen eikä teissä ole voimaa, jonka asettaisitte vastarintaan.