Eräs herra korkea hattu päässä ja turkit yllä seisoi hänen edessänsä.
"Oletteko te juovuksissa, mies, vai oletteko sairas?" sanoi hän.
"Minä en ole juovuksissa", vastasi mies.
Mutta hänen äänensä petti ja kun hän nousi ylös, eivät hänen jalkansa tahtoneet häntä kantaa.
"Näkyy selvästi, että olette juovuksissa", sanoi turkeissa oleva herra.
"Ett'ette häpeä. Keskellä valkoista päivää."
Ivar Lyth'illä ei ollut voimia vihastua. Hän hoiperteli ulos portista ja meni kotiin. Siellä ojensi hän mehupullon vaimollensa ja hyväili ensi kerran lastansa ja hänen sydäntänsä kirveli kuin tulessa, kun yksi naisista sanoi:
"Kokonainen mehupullo! Onpa toki hyvä, että on joku, joka on hyvä vaimollensa."
XIX.
Minä pyydän lukijan ajattelemaan, mitä se tahtoo sanoa, jos sieluntila sellainen, jota tässä kuvataan, kestäisi viikon. Jo se näyttäisi olevan kylliksi tuhoaman ihmisen. Ivar Lyth'illä kesti tätä tilaa kymmenen vuotta. Hän ei ollut tänä aikana koskaan sairas eikä koskaan terve. Hän ei ennättänyt koskaan toipua eikä hän ennättänyt koskaan tulla toisenlaiseksi. Välistä saattoi hänestä tuntua kuin jokin selkenisi hänen sielussaan. Mutta hän ei saanut koskaan aikaa ottaa siitä selvää. Ja olisiko hän voinut tulla toisenlaiseksi kuin kysymys, johon ei kukaan voi vastata.
Kukaan ei myöskään voisi kertoa kaikkea, mitä todella tapahtui hänelle näinä vuosina. Ja kuitenkin itse asiassa tapahtui todella ainoastaan yksi seikka. Hänen tuli pitää elossa niitä ihmisiä, jotka riippuivat hänestä. Hänen tuli hankkia heille katto pään päälle ja leipää ja kaiken tämän ohessa tuli hänen sitäpaitsi huolehtia itsestänsä, ett'ei kukaan saisi nähdä, minkälainen hänen mielentilansa oli ja mitä hän todella tunsi. Hänen tuli valvoa villipetoa sisässänsä ja pitää sitä ohjaksissa, sillä välin kun koko ajan tunsi sen kynsien repivän lihaansa. Viisi kertaa eli hän saman tarinan, jonka juuri kerroimme ja kaksi kertaa vei hän kuolleenasyntyneen lapsen kirkkomaahan. Vain kolme pienokaista jäi eloon. Toiset kuolivat ennenkuin olivat nähneet päivän valoa ja hänen vaimonsa vanheni ja kului. Hän vanheni ennenaikojaan ja kuihtui, kuten köyhän väen vaimot tekevät ja jos joku nyt näki hänet, ei ollut helppoa ajatella hänellä kerran olleen kauniit, siniset silmät ja runsaan vaalean tukan. Ei kukaan, joka tiesi, mitä Ivar Lyth sanoi, olisi myöskään nuhdellut hänen vaimoaan siitä, ett'ei hän koskaan palannut takaisin tehtaaseen työhön. Ivar Lyth sen sijaan teki sen. Hän kirosi häntä ajatuksissansa senvuoksi, että vaimo vieritti kaiken kuorman hänen niskoillensa. Ja hän teki sen, vaikka sisimmässään ymmärsi, että kaikesta, mitä tapahtui, ei vaimonsa olisi voinut estää vähäpätöisintäkään seikkaa, ja hänellä oli kuormansa myöskin, hänellä. Hän oli vain onnellisempi siinä, että ei tuntenut kuormaa niin raskaaksi.